Helena Sinervo: Tykistönkadun päiväperho. Romaani, 240 s. WSOY 2009.

Helena Sinervon romaani Tykistönkadun päiväperho näkyy saaneen ristiriitaisen vastaanoton. Niin sai myös Jonathan Swift julkaistessaan 1729 esseensä A Modest Proposal, jossa hän ehdotti, että irlantilaisten köyhyys ratkaistaisiin syöttämällä köyhien yksivuotiaat lapset herroille. Satiirikoilla ei taida olla helppoa missään – mutta varmaan aika hauskaa heidän lukiessaan arvioita teoksistaan.

Sinervo aloittaa romaaninsa sopivasti annostellulla rivoudella: ensimmäisellä sivulla romaanin päähenkilö Mette saa kolmannen orgasminsa ja vetäytyy irti väsymättömästä opiskelijapojasta, Otosta. Sittemmin käy ilmi, että Mette on entinen kirjallisuudentutkija, aviovaimo ja yhden tyttären äiti, jolla on tapana hankkia netin kautta itselleen miehiä seksikumppaniksi. Kun tähän menettelytapaan lisätään karvan verran tavallista taideproosaa yksityiskohtaisempi kuvaus Metten panoista, saadaan aikaan ilmiö, joka keskiluokkaisen, ryppyotsaisen ja sangen rajoittuneen lukijan mielestä on rivoutta.

Kotirouvaksi jääneen tutkijan panoista satunnaisten kumppanien kanssa on pitkä matka esimerkiksi haluun ruoskia samaan sukupuoleen kuuluvaa kumiasuista koiranpentua (nahka-asuhan sillä on jo muutenkin) itse sytytetyn puukirkon loisteessa. Siinä sitä olisi postmodernin ajan polymorfista transgressiota. Melko vähä siis riittää suomalaisen taidekirjallisuuden lukijalle rivoudeksi.

Alkuun sijoitetun mainion rivouskoukun jälkeen Tykistönkadun päiväperho alkaa operoida veijariromaanin kaikilla elementeillä; vahvana vihjeenä genreen toimivat myös lukujen alaotsikot osoittaessaan luvun pääteeman ja ohjatessaan lukijan orientaatiota. Genrenmukainen episodimainen rakenne mahdollistaa sen, että mukaan tulee monenlaista parodioitavaa; yhdessä jaksossa olemme sivuhenkilön mukana ortodoksisessa kirkossa, jossa neitsyt Maria pörräilee kärpäsen tavoin, ikonissa kököttäminen kun on puuduttavaa.

Tykistönkadun päiväperhossa joutuvat huikean parodian kohteiksi muun muassa postmodernin taiteen ilmiöt, jälkistrukturalistinen feministinen taidepuhe, naisen halu, psykoanalyysi, kapitalistinen halutalous ja eräät ranskalaisen filosofian nykyteoreetikot. Romaanin intertekstuaalinen verkosto on runsas ja tiheä. Muutamat kytkennät Sinervo ilmeisesti silkkaa taitavuuttaan on jättänyt vain helpoiksi bongauspalkinnoiksi ja vaille kovin painavaa merkitystä: lukija on tyytyväinen itseensä kun huomaa kytkennät vaikkapa Luis Buñuelin elokuvaan Päiväperho tai Catherine Milletin romaaniin Catherine M:n seksuaalielämä.

Postmoderni taidepuhe saa romaanissa ansionsa mukaan. Panoistaan kuvotuksen taidetta rakentava Mette on tehnyt väitöskirjansa itsemurhan teemasta Liliane Schubaldin tuotannossa.  Schubaldin romaanista Rouva M:n suhteettomuudesta oli tullut ”feministisen kirjallisuuden kulttiromaani”, mutta Schubald jatkoi pitemmälle, ja perin konkreettiseen suuntaan. Hän alkoi teettää itselleen monenlaisia kauneusleikkauksia, ja lopulta hän päättää elämänsä performanssiin, jossa hän repii paljain käsin implantit rinnoistaan.

Schubaldin hahmon monimielisenä taustatekstinä on ranskalaisen performanssitaiteilija Orlanin tuotanto ja siitä tehty tutkimus. Orlan nimitti teoksiaan lihalliseksi taiteeksi, ja hän tosiaankin muokkasi kirurgien avulla ruumistaan taideteoksista poimittujen yksityiskohtien mukaan. Niinpä Tykistönkadun perhosessa siteerattu amerikkalainen professori Margaret Boom, ”yksi tunnetuimmista yhdysvaltalaisista avantgarde-tutkijoista” löytääkin Schubaldin kuolinvideosta maalaustaiteen klassikkojen yksityiskohtia ja sommitelmia.

Orlanin uraa on hyödynnetty myös eräässä ruotsalaisessa romaanissa, jossa mies tekee kastraatiostaan performanssin. Sekä Orlan että hänen uransa ruotsalaissovellus lienevät kumminkin suomalaislukijoille sen verran tuntemattomia, että intertekstuaalisuudesta ei tule kovin merkityksellistä.

Schubaldin kautta avautuu näköaloja paitsi avantgarde-tutkimukseen myös psykoanalyysiin. Paralleeli löytyy läheltä: Metten äiti on psykoanalyytikko. Herkullinen asetelma: Metten seksuaalinen nautinto on lujasti sidoksissa kuvotukseen, jonka hänelle tuottaa äidin (psykoanalyytikon!) paheksuva katse. Sinervo melkein briljeeraa yksityiskohdilla. Metten lapsuudessa psykoanalyytikkoäiti on rakentanut hänelle peililasista tehdyn leikkikehän.  Mette pannaan peilikehään leikkimään, jotta äiti kollegoineen voi tarkkailla häntä. Siinäpä vähän peilivaihetta pennulle – ja terveisiä Lacanilta pennulle (ja Sinervolta Lacanille?)!

Tykistönkadun päiväperhon parodiset täsmälaukaukset on ohjelmoitu myös kotimaisiin maaleihin. Metten nössö aviomies työskentelee opetusministeriössä ja puuhailee tekijänoikeuksien kanssa. Läpi romaanin Mette kuvittelee, että hänen miehensä ja tyttärensä oksentaisivat, jos tietäisivät hänen panoistaan. Kun mies ja tytär sitten saavat niistä tietää, he eivät oksenna ollenkaan; toteavat vain, että sattuuhan sitä kaikenlaista. Mette sen sijaan oksentaa, kun erään rakastajan penis osoittautuu todella likaiseksi; esinahan alla on vastenmielistä töhnää. Tämä Itellan postikuskiksi naamioitunut mies paljastuu  – kuinkas muuten – suuren suomalaisen mediatalon toimitusjohtajaksi.

Kuin pisteeksi i:n päälle Tykistönkadun päiväperhoon sisältyy myös näkemys Tykistönkadun päiväperhon vastaanotosta. Kun Mette miettii Schubaldin itsemurhaperformanssin hurmaantunutta vastaanottoa, hän päätyy hyvään kysymykseen: ”Kertoiko se enemmän niin sanotusta asiantuntemuksesta kuin Schubaldin videosta?” En sano tämän enempää

Romaani päättyy ylikliseiseen kuvaan siitä, miten ydinperheessä on kaikki hyvin. Nössö aviomies on vetänyt Metten vaginasta pois sinne tunkemansa silmälasikotelon ja makoilee nyt vaimonsa vieressä tämän hiuksia hellästi silitellen. Tytär katselee tätä ”kantanäkyä”, sitruunaperhonen leijuu ikkunasta vapauteen. Tytär nojaa otsansa viileään ikkunalasiin: ”Onpa kaunista.”

Minunlaiseni paatunut kriitikko ei ole kovin herkkä innostumaan – eikä usein ole syytäkään. Nyt on. Tykistönladun päiväperho on älykäs, lähes pirullisen oivaltavasti kirjoitettu romaani.  Se on kirjasyksyn sensaatio. Ehdottomasti. Kiitos, Helena Sinervo. Palautit uskoni suomalaiseen kirjallisuuteen.

Ilmestynyt Parnasson numerossa 05/2009.