Paula Hahtola: Salpalinja. Romaani, 185 s. Atena 2009.

Paula Hahtolan esikoisromaani Salpalinja valikoitui lähes seitsemänsadan käsikirjoituksen joukosta Atenan ja Parnasson viimevuotisen proosakilpailun voittajaksi. Kun voittoisuuden tietää, alkaa romaania lukea sen ennakkoluulon vallassa, että kertomuksessa tai kerronnassa on jotain erityisen ansiokasta.

Ja miksei olekin. 1950-luvun alku tarjoutuu luettavaksi oikeana, havainnollisena, yksityiskohtaisena. Tarkkanäköiseksi ja kirkkaaksi palkintoraati romaania luonnehti.

Kerran tulee mieleen tarkistaa faktoja. Hahtola antaa päähenkilönsä, kaksitoistavuotiaan Inge-tytön, kolkutella junalla Haminasta Kotkaan ja sieltä edelleen Kouvolaan, turhaan: Haminan-juna kulki Inkeroisiin eikä Kotkaan. Mokomaan pikkuseikkaan en kiinnittäisi huomiota, ellen olisi jokseenkin Ingen ikäinen ja ellen olisi asunut niillä seuduin.

Esineistö, tavat ja ilmapiiri ovat kauniisti tavoitetut, sillä tapaa aistilliset että herättävät lukijankin tunnemuistoja. Inge on uimarannalla selällään vedenrajassa. ”Korvissani kohisi, läiske täytti pääni ja tuuli puhalsi poskilleni, ihoni tuntui joka kohdassa paljon.” Lapsi kiinnittää paidan jalkovälistä hakaneulalla hätäuimapuvuksi. Myöhemmin hän kiskoo äidin ostamaa liian isoa uimapukua ylleen. Puku ylettyy kaulaan asti ja henkselit lähtevät leuan alta. ”Vaikka miten asettelin, yläosa valui alas ryppyyn, ja ne olivat siinä paljaina ja törröttivät kuin omenan puolikkaat.”

Romaani ilmaisee mainiosti sen 1950-luvun piirteen, ettei intiimejä asioita kutsuttu nimeltä. ”Ne” ovat paljaina kun uimapuku valahtaa. ”Niitä”, eri niitä, jouhimadolta vaikuttavia, löytyy hämmentävästi jalkovälistä hiekkaisen uimapuvun alta. ”Kauheata, että niitä oli jo paljon.”

Salpalinja on Ingen elämänkertomus. Pysyvä ongelma on suhde äitiin. Äiti ei oikein tiedä miten suhtautua tähän nuorimpaan lapseensa, tytär ei millään usko että äiti rakastaa. Puheenvuoron saavat myös äiti Helmi ja äidin isä Anton. Helmin ja Antonin kerrottavana on asia, jota on pitänyt kartella ja piilotella vuosikymmenet. Nyt Helmi on tullut Antonin luo saadakseen asian selväksi ja paperit kuntoon. Romaani on eloisa muistutus siitä, millainen taakka avioton syntyperä oli vielä muutama vuosikymmen sitten.

Napakka Salpalinja-nimi on kahdella tapaa osuva. Kyseessä ovat pitkäksi aikaa puhumatta jätetyt murheet, mykkyyteen salvattu hiertävä mielen sisältö. Ja Antonin koti on juuri siellä, mistä Salpalinjan kiviesteketju alkaa. ”Oliko siinä jään reuna pysähtynyt ja jättänyt isot kivet riviin?”

Romaanin alku tuntui hyvältä ja kiinnostavalta. Koko romaani tuntui hyvältä, mutta vähitellen kiinnostaminen väheni. Oletan vähenemisen johtuvan siitä, että kerronta oli tasaisesti samaa: täsmällisellä kielellä kerrottua, kauniisti ajateltua, oivaltavaa psykologista proosaa. Vaikka aika ja paikka muuttuivat, mikään ei tuntunut muuttuvan. Aikuinen Inge on kyllä eri mieltä. ”Vaikkei paljon mitään tapahdu, niin kaikki muuttuu kuitenkin hetkessä.”

Kaisa Neimala

Ilmestynyt Parnasson numerossa 05/2009.