Jules Barbey d’Aurevilly: Dandyismistä ja George Brummellista. Tietokirja, 155 s. Suomentanut Antti Nylén. Sammakko 2009.
Vuonna 1845 ilmestynyt Dandyismista ja George Brummellista ei ole perinteinen elämäkerta. Se on elämäkerrallinen, esseistinen tutkielma Lontoon seurapiireissä vaikuttaneesta miehestä, joka sittemmin joutui pakenemaan velkojiaan Ranskaan. Kaikki olennainen hänen elämänvaiheistaan tulee ilmi jo suomentaja Antti Nylénin esipuheessa, Jules Barbey d’Aurevillyn tekstin kiinnostavuus kumpuaa muusta.
George ”Beau” Brummellin (1778–1840) merkityksen selittämisessä on vaikeutensa, sillä hänen maineensa ei perustu millekään arkipäiväiselle, kuten kirjalliselle tuotannolle, poliittiselle uralle tai sotilaallisille voitoille. Tämä jälkipolvien kirjailijoita suuresti innoittanut hahmo ei jättänyt jälkeensä runoja tai romaaneja, eivätkä hänen sutkauksensakaan jääneet elämään kuten Oscar Wilden mietelauseet. Brummell ei myöskään vaikuta olleen räiskyvä tai erityisen älykäs persoona.
Brummell loi maineensa viljelemällä ja jalostamalla tiettyjä tavallisesti paheina pidettyjä ominaisuuksia, kuten turhamaisuutta ja julkeutta. Hänen valtapiiriään oli käytös, kulttuurin muodoista haurain ja häilyvin: ”Juuri käyttäytymisen mestarina Brummellista tuli aikansa valtias. Hän oli kuin oraattori, suuri näyttelijä, keskustelija tai kuka tahansa henki, joka – Buffonin sanoin – puhui ruumiillaan toisille ruumiille.”
Brummellin epämääräinen ja ristiriitainen perintö kiteytyy dandyn käsitteessä, jolle ei ole pätevää suomenkielistä vastinetta. Käsite, joka on kuluneen parinsadan vuoden aikana yhdistetty mitä erilaisimpiin yksilöihin kuvataiteilijoista poptähtiin, kuuluu historian väärinymmärretyimpiin. Pohjimmiltaan dandyismilla ei ole mitään tekemistä pukeutumisen tai verbaalisen ulosannin kanssa, vaan kyse on olemassaolon tavasta.
Barbeyn mukaan tämä tapa on tietoinen ja harjoiteltu, mutta vain harvoille suotu eli myötäsyntyinen. Kyse on luontaisen keinotekoisuuden paradoksista. Brummellissa dandyismi oli niin syvällä, että vielä aivoihin levinneen syfiliksen runtelemana vanhuksena hän järjesti kotonaan hienostuneita kutsuja kuvitteellisille vieraille.
”Dandyismi on elämänmuoto, jossa vain nyansseilla on merkitystä”, Barbey kirjoittaa. Dandy pelaa yksityiskohdilla ja eroilla. Hän pyrkii omaperäisyyteen, mutta varoo eksentrisyyttä. Räikeys ja hillittömyys ovat hänelle vieraita niin käytöksessä kuin ulkoasussa. Brummellin oma pukeutuminen ja sen vaikutus miesten myöhempään pukumuotiin perustui ennen kaikkea eleettömyydelle.
On selvää, että nyansseihin perustuvaa olemista on vaikea kuvata. Barbeynkin kuva Brummellista jää häilyväksi: kirjan päähenkilö pitäisi tavata ymmärtääkseen todella, kenestä oli kysymys. Tai kenties juuri luonnosmaisuudessaan Barbeyn tutkielma selvittää mahdollisimman täsmällisesti, kuinka hauraista ja harvinaisista aineksista Brummellin merkittävyys rakentuu.
Timo Hännikäinen
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.