Johanna Hulkko: Säkeitä Pietarista. Romaani, 196 s. Tammi 2009.

Monien minäkertojien verkosto kiitää läpi lähihistorian ja kirjailijoiden aaveet ovat läsnä pieniksi palasiksi sirotellussa tarinassa.

Kirja voisi olla yhtä hyvin nimeltään ”Sähkeitä Pietarista” kuin Säkeitä Pietarista.

Osa luvuista ankkuroituu vanhanaikaisen kirjeen päiväyksen tapaan ensimmäisen sivun oikeaan yläkulmaan kertomaan missä ollaan ja milloin.

Johanna Hulkon esikoisromaanin rakenne on kunnianhimoinen kaikessa mutkikkuudessaan. Käänteissään se noudattaa todistajalausuntojen ja näkökulmien vähittäisten raotusten kautta jännityskertomusten suosimaa kaavaa tässä kutakuinkin tavallisten ihmisten ja kulttuurihistorian henkilöiden kavalkadissa. Perushenkilöiden suhteet huojuvat laidasta laitaan, koska kukaan ei olekaan sellainen, jollaiseksi hänet alun alkaen oletettiin.

Varsinainen jännityskertomusko siis?

Ei oikeastaan, vaan keski-ikäisen kirjojen ja teknologian maailmaan juuttuneen naisen identiteettikriisin kuvaus, oikea ihmissuhdeloukku, jolle triangelidraama on liian lievä ilmaisu. Kuvioon sekaantuvat naisen oma ydinperhe, opiskeluaikojen luottoystävätär, joukko työtovereita sekä koko joukko Pietarin/Leningradin entisiä ja nykyisiä asukkaita muidenkin kirjailijoiden suosikkipersoonasta Anna Ahmatovasta lähtien.

Mutta onko itse ydintarina perheen järkkymisestä oleellisinta sisältöä ja kaikki muu vain koristeellista kulissia?
Siltä voi tuntua siinä vaiheessa, kun kirjan suomalainen päähenkilö lähtee etsimään opiskeluaikojensa rakastettua Andreita Pietarista.

Nainen, Anna Ahmatovan kaima, verhoaa ratkaisunsa monimutkaisiin selityksiin sekä työnantajalleen että erityisesti kotiväelleen. Tosiasiassa hänen rakastetukseen paljastuu itse kaupunki, niin hellästi, tarkasti ja ilmeikkäästi hän sitä kuvaa. Kirja toimiikin hetkittäin kulttuurituristin matkaoppaana.

Johanna Hulkon taakkana on, että hänellä riittää runsain joukoin maineikkaita edeltäjiä nimenomaan Pietarin ja sen undergroundelämää vuosikymmeniä viettämään joutuneen kulttuurieliitin kuvaajien joukossa. Hänen kirjoittamisensa vertautuu pakostakin aikaisempiin Ahmatovan ja tämän lähipiirin kuvauksiin eikä tuo niiltä osin esiin erityisen merkityksellistä, vaikka juonen kannalta tärkeä kulttuurihistoriallinen löytö oireilee jo ensi lehdellä. Keskeisestä roolistaan huolimatta Ahmatova jää vähän pakkopullamaiseksi haavekuvaksi, jota päähenkilö pitää menolippunaan menneisyyteen. Hänen naiivi ajatuksensa on, että jos hän uskoisi jälleensyntymiseen, hän uskoisi eläneensä edellisen vuosisadan alun Pietarissa ja tunteneensa Ahmatovan.

Taitavasti palapeliään kokoava Hulkko jahkailee oudon pitkään Annan Pietariin paluun kanssa. Lopulta intohimo kaupunkia kohtaan vakuuttaa enemmän kuin toisiaan kilpaa hämäävien ihmisten suhteet.

Kaisu Mikkola

Ilmestynyt Parnasson numerossa 05/2009.