Kari Hotakainen: Ihmisen osa. Romaani, 276 s. Siltala 2009.

Kari Hotakaisen uusi romaani Ihmisen osa on kerronnallisesti niin monikerroksinen teos, että jollekulle proseminaariesitelmän tekijälle tulee vielä hiki hänen värkätessään siitä narratologista analyysia.

Romaanin kertojana on enimmäkseen Salme Sinikka Malmikunnas, entinen lanka- ja nappikauppias, joka tapaa kirjamessujen tupakkapaikalla kirjailijan. Kirjailijalla ei ole omaa elämää, ja niinpä hän tahtoo ostaa Salmelta ”kuranttia ja todenperäistä elämää” kauppahintaan 7 000 euroa. Salme siis kertoo vaiheistaan, kirjailija nauhoittaa ja sitten kirjoittaa. Välillä on kuitenkin ulkopuolisen kertojan jaksoja, joissa tarkastellaan Salmen lasten tekemisiä. Helena touhuaa liike-elämässä, Pekka kiertelee syömässä vieraiden ihmisten hautajaisissa ja tavaratalojen maistiaisissa. Salmen mies Paavo on lakannut puhumasta. Kirjailija taas pääsee ääneen kirjeissä, joita hän lähettää Salmelle. Päälle päätteeksi koko teksti on kirjailijan kirjoittama.

Tarinarakenteen sisään sijoittuu vielä pieniä tarinoita, joissa käsitellään muun muassa liikemiehen ja pultsarin kohtaloita. Näissä pikkutarinoissa liikutaan etupäässä liike-elämän ja sen aiheuttamien seuraamusten piirissä.

Kerronnallisen rakenteen mutkikkuudesta seuraa se, että lukijan on kaivettava tarina esiin juonen takaa. Alusta pitäen tekstissä on viittauksia Helenan ”isoon asiaan”, mutta vasta vähitellen käy selville, mikä tuo iso asia on. Juoni ja tarina yhdistyvät kyllä karmaisevan väkivaltaisessa kohtauksessa, josta siten tulee romaanin se piste, jossa juoni ja tarina ovat yhtä. Sekä juoni että tarina sulkeutuvat lopussa, mutta samalla jää kerronnalliseen rakenteeseen aukko: Salme lukee lopuksi kirjailijan kirjoittaman teoksen mutta ei siitä huolimatta näytä tuntevan kaikki kerrottuja tapauksia. 

Ihmisen osan sekä juoni että tarina ovat sen laatuisia, että en kehtaa niistä paljon paljastaa; semmoinen tuhoaisi oleellisen osan lukuprosessin viehätyksestä. Pysyttelen siis ns. formaalissa tarkastelussa, ihan niin kuin venäläiset formalistit tutkivat teosta ottamatta huomioon, kuvaako se kukkaketoa vai teloitusta. Sen voin sanoa, että romaanin nimi Ihmisen osa saa tarinassa myös konkreettisen merkityksen.

Hotakainen on rakentanut taidokkaan kerronnallisen kokonaisuuden, mutta sopii kysyä, saavutetaanko sillä muuta kuin oivaltamisen hupia lukijalle. Etenkin kirjailijan mukanaolo maistuu hiukan kirjailijanokkeluudelta. Salmen, Paavon, Helenan ja Pekan vaiheiden kertomisesta olisi tullut kelpo tarina ilman kirjallista nokkelointiakin. Kirjailija voi kirjoittaa romaanin laittamatta siihen henkilöä, joka on kirjailija.

Jahkailuistani huolimatta katson, että Hotakainen on hyvä kirjailija. Hän hallitsee kerrontansa erinomaisesti ja kirjoittaa notkeata ja eläväistä suomen kieltä.

Ei paskempi, sanoisin Ihmisen osasta – ja ihmisen osasta.

Lasse Koskela

Ilmestynyt Parnasson numerossa 04/2009.