Leikkauksia

Pekka Lounela, Parnasso 5/1958

Antti Hyry: Maantieltä hän lähti. Otava 1958.

Juhani Aho keksi nimittää lastuiksi sellaista lyhyttä proosakappaletta, joka ei ole novelli eikä proosaksi tehty runo, onpahan suurten töiden lomassa syntynyttä tekstiä. Mutta Ahon raskaat ja koristeellisesti polveilevat suuret romaanit ovat suurelta osalta muuttuneet pilvilinnoiksi, kun taas lastuissa nähdään hänen saavuttaneen kosketuksen todellisuuteen, tosin monesti ilmiöiden maailman uloimpaan kerrostumaan, siihen jota reportterit kuvaavat.

Antti Hyryn esikoisteos Maantieltä hän lähti osoittaa, miten kauaksi on etäännytty Ahon päivistä. Sen alaotsikoksi on pantu ”novelleja ja muuta proosaa”, mutta viimeinen sana olisi yksin paremmin vastannut sisältöä. Kappaleet muuta proosaa voivat joskus rakentua kertomukselle, mutta novellin perinnäistä kaavaa ei mikään niistä noudattele. Eipä silti: nykyinen runo eroaa varsin huomattavasti perinteellisistä prototyypeistä ja on silti runo.

Ensi lukemalta vaikuttaa siltä kuin ilmiöiden pintapuoli olisi Hyryn harrastuksen kohteena, kuin hän kartoittaisi sitä pikkumaisen tarkasti. Mutta ero Ahon realismiin on huikea. Lukija havaitsee kohta, että Hyry yksinkertaistaa todellisuudesta tehdyn kuvan; hän ei yritä jäljitellä piirroksessaan perspektiiviä eikä varjostuksia – hän on naivisti. Mutta hän ei ole vähääkään naiivi, sillä tyylittely on tietoista ja tarkoituksenmukaista, sen avulla poistetaan kansi sen omaa tahtiaan pyörivien rattaiden muodostaman koneiston päältä, jota sanotaan maailmaksi tai elämäksi. Hyry seuraa silmillään, miten ensimmäisen kammen liike vaikuttaa viimeiseen mäntään, ja sitten hän kertoo huomionsa sellaisina kuin ne ovat tulleet tajuntaan, ankaran asiallisesti.

Nyt on oikeus kysyä, mitä järkeä on tehdä niin – mikä tekee tästä menetelmästä taidetta. Vastaan, että menetelmä on vain tapa tehdä taidetta ja että tulos saa yleistä merkitystä siitä, että mihin sitä sovelletaan. Hyryn aiheet ovat järjestään kuvia elämästä ja maailmasta, hänkin on vapautunut runoilijoittemme tapaan kuvailemisen orjuudesta. Nämä kuvat ovat poikkeustapauksessa, kokoelman heikoimmissa tuotteissa, impressioita ja tunnelmapalasia. Parhaimmillaan ne ovat kairauksen avulla saatuja mineraalinäytteitä maailman, todellisuuden, elämän, jopa kosmoksen aineksista. ”Maantieltä hän lähti”, jota pidän esikoiskokoelman parhaana saavutuksena, käsittää peräti eräänlaisen suhteellisuusteorian, nykyaikaisen halkileikkauksen universumista mikrokosmoksineen ja makrokosmoksineen.

Maalaustaiteesta saatan löytää Hyrylle vastineen tai ainakin sukulaisen: ranskalaisen Fernand Legérin, joka myös aloitti uransa tekniikan tuntumassa, piirtäjänä arkkitehtitoimistossa.

Varmuuden vuoksi on erikseen sanottava, että Hyry kirjoittaa selkeästi, hänen proosansa on erittäin hyvää, se etenee pakottomasti ja niukkasanaisena, taloudellisena.

Pekka Lounela