Anja Erämaja: Kuuluuko tämä teille. Runoja, 72 s. WSOY 2009.

Häpeä tunnustaa, mutta Anja Erämajan runokokoelma olisi saattanut jäädä minulta lukematta, ellei lehdenjakaja olisi äskettäin jättänyt laatikkoamme tyhjilleen. Minä en pysty syömään aamupuuroa ilman luettavaa, joten tartuin Erämajaan.

En muista, milloin vaihtelu olisi virkistänyt niin kuin tuona aamuna. Hotkin runoa runon perään, puuro jäähtyi lautaselle, ja sitä tipahteli housuillekin.

Nauroin, hervottomasti. Veijo Meri on sanonut, että huumori on vakava asia. Kun tuota lausahdusta on hoettu vuosikymmenet, on kadotettu käsitys siitä, mitä vakavalla alun perin tarkoitettiin. Erämajan runoissa huumori on mielestäni tuoreella tavalla naitettu vakavaan asiaan. Elämä on vakava asia, kerrostaloelämä erityisesti.

Kokoelman ensimmäisissä runoissa astutaan B-portaaseen varautumattoman innon vallassa. Asunnon jokainen yksityiskohta synnyttää haltioitumista. ”Lattia pitää mattoa askeltesi alla kun laulat violettaparraa: elämälle kiitos, sain siltä paljon. Sain 67 neliötä.”

Seuraavissa sikermissä seinien takana näkymättömissä asuvat naapurit saavat oman äänen. Miten tämä raja paratiisin ja helvetin välillä voikin olla niin olematon; pelkkä kehnosti ääntä eristävä väliseinä, kaikuva porraskäytävä, ovisilmä jonka päällä ilkkuu perhonen. Toisen idylli on toiselle verinen yksityisyyden loukkaus. Herkullisimmillaan Erämaja on niissä roolirunoissa, joista aistii katkeroituneiden, suvaitsemattomien ja huumorintajunsa menettäneiden kuplivan elämänmyrkyn.

Kokoelman nimi on tietysti monimerkityksinen. ”Kuuluuko tämä teille” voidaan yhtä hyvin kysyä rappuun pudonneesta villalapasesta kuin äänistä, joiden ei kaiken järjen mukaan pitäisi kuulua seinän läpi. Usein se merkitsee myös samaa kuin ”Pidä huoli omista asioistasi.” Ja sitten on niitäkin, jotka panevat merkille, että naapurilla on paremmat roskat.

Toiseen kertaan luettuna Erämajan kokoelma ei ole ihan niin hyvä kuin aamiaispöydässä kerralla ahmaistuna. Se pitää kyllä pintansa, mutta ei paljon syvene. Kirjoittajalla on mainio korva ja silmää tarkoille ohimeneville havainnoille, mutta näistä lähtökohdista voisi rakentaa jotain isompaakin. Erämajan kokoelmassa kuunnellaan ääniä ja kuvitellaan ajatusääniä kuuden eri asunnon postiluukusta tai seinien läpi, ja vaikka porukka on mieliharmeineen korostetun heterogeenista, kokoelma tuntuu toisaalta jäävän kesken, toisaalta juuttuvan muutaman roolirunon kohdalla vauhdinottoasentoon.

Kerrostalo on hieno lähtökohta. Ken on sellaisessa elänyt tai kasvanut, nauttii Erämajan sarkastisista sivalluksista. Runoilijassa on aimo annos kuoliaaksinaurattajaa, mutta ei pakkonaurattajaa Jari Tervon tapaan juuri lainkaan. Huumori kumpuaa tilanteesta ja luonteesta, ei pelkästä kielen neuvokkuudesta. Jotkut näistä proosahtavista roolirunoista lupailevat hurjaa surrealismia, jota saattaisi kehitellä pitemmällekin.

Joka tapauksessa olen kiitollinen Hesarin jakajalle ja toivon, että hän jää reilusti pois töistä aina kun sikainfluessa uhkaa.

Arto Virtanen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 05/2009.