Kira Poutanen: Kotimatka. Romaani, 233 s. Otava 2009.

Kira Poutanen sai esikoisromaanistaan Ihana meri (2001) Finlandia Junior –palkinnon, mutta romaani Kotimatka osoittaa, että aikuisten sarjassa hänen kirjoittamisensa tuottaa kovin heppoista tulosta. Tarinan päähenkilönä ja minäkertojana on Laura, joka asuu Pariisissa, työskentelee naistenlehden toimittajana ja kunnostautuu juoniessaan lehdelleen mojovia kuvia ja uutisia kilpailevan lehden toimittajien nenän edestä. Salamavaloissa oleillaan muodikkaissa kuteissa ja samppanjaa kuluu. Suhde ranskalaiseen miesystävään Danieliin on ihan ranskalaisen aistillisessa kunnossa.

Suomeen jäänyttä perhettään Laura ei vuosikausiin juuri ole muistanut, mutta nyt on sisko menossa naimisiin ja Lauran on tultava häihin. Matka koto-Suomeen antaisi romaanille hyvinkin mahdollisuuksia katsella kotomaamme olikkeita ja erinomaisuuksia valaisevan virkistävästä näkökulmasta, mutta siihen Kotimatka ei yllä. Pariisilaiseen lystinpitoon tottunut Laura panee merkille tutut kliseiset seikat: Suomessa sataa räntää, on kylmää ja pimeää, ihmiset kulkevat toppatakeissa sikäli kuin heitä näkyy, liikkeet ovat auki erikoisiin aikoihin, kahvi on laihaa litkua ja omituista ruokaa tarjotaan omituiseen aikaan. Baarit eivät myöhäisiltapäivän tunteina täyty varhaisten aperitiivien nautiskelijoista, mutta toisaalta suomalaiset nuoret naiset kittaavat ainakin polttareissa mahdottomat määrät ällöttävän makeaa siideriä. Niin, ja korkokengillä kävely on sohjossa vaikeaa, ja suomalaiset hiljaisia. Miesystäväkin tulee Suomeen ja kauhistuu suomalaisten tapaa mennä jouluna hautausmaalle. Kamalat ovat suomalaiset häätkin.

Kulttuurierojen kriittisesti tehokas valaiseminen ei siis oikein suju, vaikka aineksia kyllä olisi molemmissa, niin suomalaisessa kuin ranskalaisessakin elämänmenossa. Romaanin toiseksi juonteeksi nousee Lauran suhde siskoonsa. Tällä Poutanen lienee tavoitellut ihmissuhdekuvauksen syventämistä. Menneisyydessä on tapahtunut melkein kauheita, joita en tässä nyt paljasta, ja Laura joutuu kamppailemaan syyllisyydentunteensa kanssa. Vähän nokkapokkaa menneistä siskon kanssa tuleekin, mutta enemmän on apua siitä suhteellisuudentajusta, jonka henkitoreissaan olevan isoäidin tapaaminen Laurassa herättää.

Romaani päättyy Lauran seestyneisiin tunnelmiin: ”Minullakin on kotimaa, ja se ei koskaan voi olla muu kuin tämä.” Sillä tavalla Laura on siis kasvanut ihmisenä. Romaanin lopussa on laitettu Eino Leinon kaunis runo – jolla olisi kyllä nimikin, Nocturne.

Poutanen on huolellinen ja hyvä kirjoittaja, mutta Kotimatka jää silti melko heppoisankepeäksi romaaniksi. Tyyliltään se on pintaliitoisen tyttömäinen monine huudahteluineen, pukeutumisselostuksineen ja teiniaikamuisteluineen, eikä sen ihmiskuvaus vakuuta. Odotin Kotimatkalta paljon enemmän. En taida kuulua tämän romaanin kohderyhmään.

Lasse Koskela

Ilmestynyt Parnasson numerossa 03/2009.