Kristiina Wallin: Jalankantama. Runoja, 87 s. Tammi 2009.

Kristiina Wallinin kolmannessa kokoelmassa tehdään matkaa kaupunkimaisemissa. Torit, katedraalit, kapeat kujat ja juutalaiset hautausmaat viittovat Keski-Eurooppaan, rannat ja antiikin rauniot välimerellisyyteen.

Kotilon sisään kasvaa puu, viisi korttelia ja koulu. Naisen vatsasta kaikuvat trooppisen puutarhan äänet. Runojen minässä asuu yhdyskunnittain puluja. Wallinin arkista absurdismia ja surrealistisia unimaailmoja on verrattu Ingmar Bergmanin ja Federico Fellinin elokuviin.

Jo esikoiskokoelmassaan Kengitetyn eläimen jäljet (2005) Wallin irvailee nimilaputtajille ja normiin puristajille. Inhimillinen käsityskyky osoittautuu toivottoman kapeaksi.

Jalankantamassa aika on elliptistä, samasta paikasta voi piirtää monta karttaa ja asettaa ne päällekkäin. Sisäkkäisissä maailmoissa eksytään ”kerta kerralta paremmin”. Proosan puolelta mieleen tulevat Leena Krohnin ja Jorge Luis Borgesin labyrintit.

Wallinille ihmisenä olo – ja kirjoittaminen – tuntuvat olevan virtaa, samanaikaista rakentumista, purkamista ja pirstoutumista. Muu olisi periksi antamista. ”Jos palaan, minun on uskottava, että todellisuuden rajat ovat tarkat ikään kuin aistien kirjoittama runo olisi jotakin muuta kuin alati jatkuva liike, sepelkyyhkyn huudon heijastus.”

Runoratsun kyyti on tiheän tajunnallista kieputusta. Lukija kutsutaan mukaan merkitysleikkiin yliviivauksilla, kursiiviin kirjoitetuilla huomautuksilla ja monivalintatehtävillä. Monesti säevyörytys saa seurakseen kursiivilla kirjoitetun osion, kuin elokuvien kommenttiraidan.

Wallin sisällyttää runoihinsa ilon ja valinnanvapauden. ”Hyvä on yhtä totta kuin paha, todempi nyt.” Täytyy vain asettua alttiiksi ”sisäiselle murtumiselle, jonka nimi on toivo”.

Luottamus ja usko elämän kantaviin voimiin saavat kipeää kontrastia ”He, joiden kanssa matkustan” -sikermän mieleltään tai ruumiiltaan lävistettyjen naisten kohtaloista. Heidän kauttaan viitataan muun muassa Kuuban, Turkin, Balkanin ja Israel/Palestiinan ihmisoikeustilanteeseen.

Vallan ja väkivallan kuvat ovat läsnä jo Wallinin edellisessä kokoelmassa Murtuneista luista (2007), Nikkilän sairaalaan 1930-luvulla loppuiäkseen suljetun Ebba Lucia Guldfotin tarinan kautta.

Jalankantamassa henkilökohtainen on mennen tullen poliittista – ja globaalia. Kokeellinen ja kantaaottava, arki ja kulttuurihistoria, groteski ruumiillisuus ja romanttinen kaipuu eivät sulje toisiaan pois.

Poikkeusyksilön sisäisen sekasorron ja tylyn typistävän ulkomaailman törmäyskurssi on toki käytetty asetelma. Mutta Wallin onnistuu pusertamaan siitä omaa ”ilmaan kohoamisen ihmettä, unia ilman vaatimuksia”.

Päätössikermissä on palattu päättäväisten jäänmurtajien ja eksyneiden ihmisten maahan. Maanalaisia tunneleita rakennetaan kauppakeskuksesta toiseen. Kun joskus sytytetään valot ja aletaan tanssia, ihmisistä varisee keskikokoisia kuusimetsiä. Herja muuttuu hellyydeksi, reaalifantastiseksi rakkaudentunnustukseksi.

Jani Saxell

Ilmestynyt Parnasson numerossa 05/2009.