Jyrki Heikkinen: Kiitosvirret ja ylistyslaulut. Kuvarunoja 2006–2007. 142 s. Asema 2008.

Jyrki Heikkisen, kuopiolaisen sarjakuvataiteilijan ja runoilijan, seitsemäs teos Kiitosvirret, ylistyslaulut on ainutlaatuinen kuvarunokirja. Se ei juurikaan muistuta mitään muuta tuntemaani kirjaa, etenkään suomalaisessa runoudessa.

Visuaalinen runos tuo ehkä ensinnä mieleen konkreettisen runouden merkkikeskeisen mykkyyden ja typografisen järjestelmällisyyden. Mielikuvasta poiketen Heikkinen lähestyy runouden ja kuvallisuuden yhdistämistä sarjakuvan suunnasta ekspressiivisellä, tolkuttomia hetkiä avaavalla akvarellijäljellä.

Sarjakuvallisuutta teoksessa on paitsi tyylillisen yhtenäisyyden vuoksi, myös silloin kun sivujen välillä on jatkuvia ajatuksellisia yhteyksiä tai samoja hahmoja. Jotkin kuvat ovat draamallisia tai dialogisia kohtauksia. Kerronnallista jatkuvuutta ei juurikaan ole. Energinen puhujien ja maailman yhteensulavuus, mikä Heikkisen tekstiin pitäytyvässä runoudessa jää lähinnä mahdollisuudeksi, saa ilmaisunsa näissä kuvissa.

Kuvarunoissaan Heikkinen sallii arkisen sattumuksen ”paisua myyttisiin tai kohtuuttomiin mittasuhteisiin”. Teos yhdistääkin sisäisellä johdonmukaisuudellaan ristiriitaisia rekistereitä kuten pyhää ja sekavaa, naurettavaa ja tuskaisaa. Muistikirjankaltainen ote, äärimmäisen johdonmukainen ja omaperäinen estetiikka sekä kuvarunojen maailmankuvan raadollinen ja sekopäinen lohdullisuus tekevät vaikutuksen.

Ilmeisesti moniväriset akvarellit on painettu harmaasävyisinä kustannussyistä. Kuvat voi kuvitella siis tussimaalauksiksi, joskin tussimaalauksissa sävyjen kontrastit olisi mietitty toisin. Kannen perusteella Heikkisen värit ovat murrettuja ja maanläheisiä. Värien kääntäminen harmaasävyiksi tekee joidenkin kuvien tilavaikutelmasta lattean, ja katsojalta vaaditaan paneutumista yksityiskohtiin, joita on toisinaan vaikea hahmottaa. Värittömyydestä huolimatta teos on visuaalisesti upea, ja kuvat sopivat juurikin kirjamuotoon. Niitä on ollut esillä ainakin Helsingissä näyttelyssä.

Sivuilla on usein ihmishahmoja, maisema tai tilannekuva, johon teksti kehystäen limittyy. Tilaa kuviin tekee, jos ihmishahmot puuttuvat tai jos teksti asettuu selkeämmin osaksi kuvaa. Tyypillisimmät hahmot, työn ja kohtalon raskauttamat, hetkeen pysäytetyt miehet ovat hyvin ilmeikkäitä. Samoin naiset, puhuvat lelut ja eläimet, paholaiset ja muut uskonnolliset hahmot, joita miehet kohtaavat kirjan todellisuudessa. Erityinen on esimerkiksi saurushahmoinen Jeesus, joka alasti katsoo isänsä luvalla televisiota. Erilaisten ruumiiden tai vekottimien kaaviokuvat tuovat kasvojen ekspressiivisyyden rinnalle horjuvan objektiivista katsetta. Välillä tekstiä tuntuu olevan paljon ja kuvat  hukkuvat rivien väliin. Intensiteettien hahmottamiseen ja kuvan lukemiseen täytyy käyttää aikaa.

Puhe on tyylillisesti samaa päiväkirjapuheenkaltaista huudahdusten ja huomioiden sarjaa sivulta toiselle, mutta puhujan hahmo on jatkuvassa muodonmuutoksessa. Heikkinen loihtii esiin puhuvan todellisuuden, jonka keskushenkilö on hahmotyyppi tai hahmojen ja ympäristön sulautuma pikemmin kuin kukaan yksittäinen olio. Keski-ikäisten miesten hahmotyyppi tuntuu silti teoksen tunnistettavissa rajoissa vaihtelevalta ytimeltä. Hahmot ja niitä luova piirtäjä-kertoja yhdistävät äänensä yhteen mikrokosmiseen kuorolauluun. Moni kuva olettaa korkeamman olennon, jolle puhe rukouksena suunnataan. Kiehtovaa on, miten rajoja olentojen ja tilojen välillä ei ole.

Enemmän tai vähemmän voimakkaat tilanteet ja niiden kautta avautuva teoksen laajempi mielikuvituksen ja psyyken ulottuvuuksia huumorintajuisesti valottava maailma tekevät Kiitosvirret, ylityslaulut -teoksesta omaehtoisen kokonaisuuden. Teos on maailma, jonka osat ovat yhteismitallisia, yhden päivän kuvarunoja, joissa on melko lailla samankaltainen koostumus ja suunta: ihmettä kohden lattian tai metsänpohjan tuntumalta. Päiväkirjamaiset huomiot elämän pienestä piiristä maastoutuvat paranoideihin skifikuviin tai kohtaamiseen lampaiden kanssa, joiden kautta hiljaisuus puhuu.

Kuvissa on myös juopuneisuuden koko prosessi nousuhumalasta hämärimpään sekavuustilaan ja kiirastulimaiseen krapulaan – tietenkin skaalan voi tulkita liittymään esimerkiksi uskonnolliseen etsintään, kuten humala lähi-idän mystisissä runouksissa tulkitaan. Kiitosvirsiä voisi lukea päivän tunnussanana. Otollisin mielentila lukemiseen taisi itselläni olla melankolinen vastaanottavaisuus, jonka runot taivuttivat nopeasti hieman maaniseksi riemastukseksi. Elämän kurjuuden ruikutus, kirjan keskeinen teema, joka pelkkänä tekstinä tuntuisi vaivaannuttavalta ja kuluttavalta, muuttuu kuvayhteydessään hullunkuriseksi, itseironiseksikin. Heikkisen kuvakirjoitus naurattaa ääneen, kuten lyhytjänteisen sarjakuvan tuleekin naurattaa, sekä hämmentää ja hetkittäin myös laittaa tarkastelemaan kokemusmaailmaa koskevia luuloja uudemman kerran, kuten syvätunteisen runouden tuleekin. Kuvien epälineaarinen muoto kasvattaa  inhimillisen hämmennyksen ja kärsimyksen tai riemun rinnakkaisuuden vilpitöntä hyväksyntää.

Poetiikkaakin Heikkinen kuvakirjoittaa, usein käskyinä: ”Puuhastele! Niin et pitkästy” kehottaa vinonaamainen koira ja eräs runo aforistisesti veistää: ”Aura kääntää maata, sen pimeän puolen esille. Sinä käännät KIRJAN SIVUILLE KÄTKETYN VALON esille! Sinä! PYSY SUORANA! Pysy aina rivillä!” Kuvarunouden käsinkirjoitettua ja kaikin tavoin maalaukseen suhteutuvaa tekstiä on outoa lainata tekstin joukossa, mutta lainaan silti tämän verran teoksen rytmiikkaa esitelläkseni. Monet säkeet teoksessa kantavat silkkana kirjoituksenakin, vaikka kuvan ja sanan limittäisyys ja symbioosi on olennaista. Riemukas kiljahtelu yhdistää runokielen loruihin ja muutenkin teoksen maailma on lähempänä lapsen ankaraa katsetta kuin hioutunutta aikuisegoa.

Jonimatti Joutsijärvi

Ilmestynyt Parnasson numerossa 05/2009.