Aulis Aarnio: Vastahankaan. Muistikuvia, 452 s. Siltala 2009.
Eläkkeelle päästyä nuoruuden muistaa, ja neljänteen polveen. Joutuu huomaamaan kuolleitten vanhempiensa puheen muodostavan sen asennefondin, jolle omaksi kuviteltu havainto nousee tai istuu. Virkaura, työ ja ajattelu, toiminta näyttäyksevät ohimenevänä ilmiönä, ärtyisänä unena. Tämä on muistelmien ongelma: esimerkkinä Henry James. Jopa sutkin ja ilmeikkään Kai Laitisen muistelmat jäivät ohueksi. Muistelevista professoreistamme paras on yhä kolmeosainen Kullervo Rainio.
Aulis Aarnio syntyy sivulla 82 vuonna 1937. ”Antaas ny kattoo on hämäläisen lupaus.” Vanhempien lempi alkaa sivulla 71, ja Aulis kirjoittaa hankaluuksien läpi ylioppilaaksi ja saapuu Helsinkiin sivulla 238. Upouuden Porthanian pyöröovista selvittyään hän ensin onnistuu luulemaan aulavahtimestaria rehtori Linkomieheksi, ja muutaman vuoden kuluttua hän onkin jo oikeustieteen professori. Ja niin monen merkittävältä tuntuvan yhteiskunnallisen riennon osakas. Niistä on huomattavan niukasti huomattavaa kerrottavaa.
Mikä on muisteluprojektin yleinen ongelma. Tasapainoisella verkkaisuudella kukin maailmassa tavattu olento punnitaan, mitataan ja hyväksytään. Näin: ”Hankinnan taustalla oli kulttuuria arvostava ja sen tuottamiseen kannustava motivaatio.” Tässä isä on hankkinut perheeseen hakuteoksen. Kun parikymppinen Aulis on lukenut runoja, tapaus tuomitaan näin: ”Se kuvaa nuoren miehen mielessä kyteneitä synkkiä sävyjä.” Nykyisen avioliittonsa todellisuuden Aulis mielii myös paljastaa: ”Elämme lähisuhteemme parasta aikaa.” Hyvä tietää!
Aarnio palailee mikrohistorialliseen tehtävänasetteluunsa. Jopa siinä syväyksessä, että johtuu kirjoittamaan seuraavan virkeen: ”Emmanuel Le Roy Ladurie, Giovanni Levi ja Carlo Ginzburg.” Toisaalla hän kuvaa henkilöään kylmän sodan aikakaudelta iskevästi ”millimetrin korkuiseksi osaksi selviytymisjärjestelmää”.
Vanhempien ja isovanhempien elämismaailmasta kirjoitettu on parasta, raakalaismaisinta. Isoäiti kirjoittaa vuosikausia hullujenhuoneelta kirjeitä, joissa viehättävästi keskitytään kirjepaperin, postimerkin ja lyijykynien saatavuuteen. Liikuttavassa kohtauksessa Aulis tuo itsenäisyyden illuusiota elättävälle vanhalle isälleen suuren määrän muovitavaraa, toreilla kaupattavaksi. Urheilukentät, seurat, automerkit, mallit ja niitten toiminta ovat sillä keskeisellä sijalla, jonka hyvin omasta hämäläismaisemaan sattuneesta lapsuudestani muistan. Enemmänkin: vasta nyt muistan millaista se todellakin oli. Ja näen, mikä oli se jälleenrakentamisen ja nousukkuuden maailma, josta omat vanhempani joutuivat tänne ryömimään. Se on järkyttävä havainto, eikä ansiona vähäteltävä.
Kuvia on kuudettakymmentä, mutta ne on reprottu tukkoisesti ja sirottu levottomasti.
Roo Ketvel
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.