Runouden kaksoiskasvot

Friedrich Schiller: Naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta. Tietokirja, 118 s. Suomentanut Henriikka Tavi. Tutkijaliitto 2009.

Kaikki tietävät Friedrich Schillerin yhdeksi Saksan suurimmista runoilijoista ja näytelmäkirjailijoista. Sen sijaan harva tietää, että Schiller oli myös merkittävä filosofi ja ajattelija.

Tutkijaliiton julkaisema Naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta on modernin mannermaisen estetiikan klassikko. Siinä Schiller jakaa runouden kahteen toisilleen vastakohtaiseen lajiin.

Naiivius yhdistetään yleensä lapsellisuuteen tai luonnollisuuteen, ja näin tekee Schillerkin. Naiivi runous syntyy luonnon läheisyydessä ja jäljittelee suoraan luontoa. Schiller viittaa antiikin kreikkalaisiin, jotka – toisin kuin Schillerin ajan eurooppalaiset – elivät vielä luonnon keskellä. Antiikin runous keskittyikin rajalliseen muotoon, aistimellisuuteen ja ruumiiseen.

Sentimentaalinen runoilija on kadottanut luonnon. Siksi hän etsii luontoa, tai tarkemmin sanoen luonnon ideaa. Sentimentaalinen runoilija tähyää katoavien äärellisten luonnon ilmiöiden tuolle puolen ja pyrkii tavoittamaan luonnon kokonaisuutena ja täydellisenä. Kokonaisuutena luonto on loputon ja ääretön.

Schillerin mukaan kumpikin lähestymistapa on itsessään yksipuolinen ja johtaa kohtalokkaisiin ylilyönteihin. Naiivi runoilija kärsii rajoittuneisuudesta ja juuttuu paikalleen. Tuloksena on latteata ja viihteellistä runoutta, joka ei kykene ylittämään vallitsevaa.

Sentimentaalinen runoilija taas eksyy sisällyksettömään haaveiluun ja yltiöpäisyyteen. Hän kadottaa kaikki siteensä konkreettiseen ympäristöönsä, ja lopulta hänen sanansa ja säkeensä eivät tarkoita mitään eivätkä puhuttele ketään.

Kirjansa lopussa Schiller yrittää saattaa naiivin ja sentimentaalisen runouden vuorovaikutukseen ja tasapainoon toistensa kanssa. Niiden suhde on samankaltainen kuin filosofisen realismin ja idealismin.

Realismin hyvä ja säilyttämisen arvoinen puoli on kokemus ja sen opetukset. Sanat ja kuvat rakennetaan ja muokataan konkreettisesta aineksesta tietyissä konkreettisissa olosuhteissa. Mikään, edes runollisten ideoiden lento, ei ala tyhjästä, vaan tarvitsee tietyn reaalisen perustan, josta ponnistaa.

Perusta on itsessään pysähtynyt, passiivinen ja samaa toistava. Tarvitaan myös äärettömyyttä ja ideoita, joita kohti perustan tarjoamaa ainesta viedä ja kehitellä. Vasta idealismi kykenee rakentamaan runouden mielikuvituksellisen palatsin realismin tarjoamalle vankalle perustalle.

Naiivista ja sentimentaalisesta runoudesta on varsin vaikeatajuinen ja suppea. Kirjasta tosin löytyy suomentaja Henriikka Tavin esipuhe, mutta sekin on lyhyt eikä kytke Schilleriä oikein mihinkään. Vastausta vaille jäävät muun muassa seuraavat kysymykset: Voidaanko naiivia ja sentimentaalista asennetta löytää tämän päivän runoudesta? Mitä uutta annettavaa Schillerin omaperäisellä näkemyksellä runouden kaksoiskasvoista on nykyrunoudelle tai ylipäänsä nykyajan estetiikalle?

Pekka Wahlstedt