Matti Mäkelä: Metsäläisen saarnakirja. 171 s. Maahenki 20009.
Matti Mäkelä on uudistunut kirjailijana. 1990-luvun tuotannossaan hän oli huoneihminen, jolla oli yli 200 neliömetrin tiilitalo, uima-allas ja kaksi vaimoa. Uudessa Metsäläisen saarnakirjassa Mäkelä on nyt metsäläinen, joka käyskelee metsässä, marjastaa, sienestää, hakkaa polttopuuta ja saarnaa metsästä.
Metsäläisen saarnakirja on paljolti muistelun kirja. Puhtaan nostalgian tuntein Mäkelä kuvaa lapsuutensa ja nuoruutensa seikkailuja Etelä-Pohjanmaan metsissä(!). Seikkailumuistojen hohtoa lisää poikien seikkailukirjallisuudesta omaksuttu mielikuvitusmaailma. Äärimmillään tämä asennoituminen johtaa ”menneisyysikävään”: ”Se on kaipuuta toiseen aikaan, sellaiseen, jossa ihmisiä ei ole, tai heitä on muutama, siellä täällä, rannattomia erämaita samoamassa.”
Yksi asia on Mäkelän ajatusmaailmassa pysynyt vankasti ennallaan. Hän on aikaisemmassa tuotannossaan usein kiukutellut kaupunkilaisille, erityisesti helsinkiläisille. Tämä perusjuonne jatkuu vahvana Metsäläisen saarnakirjassa. Erityisiä kiukun ja ins- piraation nostattajia Mäkelälle ovat ”kaupunkivihreät”, ”kaupunkilaiset city-luonto -kulttuurit”, ”cityluomuvanhemmat”, ”vihervanhemmat”, ”luonnonmuseoijat”, ”kaupunkinarsistit”, ”vihreä sivistyneistö”, ”viherkommunistinen Natura-koettelemus”, ”luonnonsuojelijat”, ”cityvihertävät”, ”cityvihreät” sekä ”Greenpeacen pistiäiset ja muut tulokastuholaiset”.
Puheet ilmastonmuutoksesta ja luonnonsuojelusta ovat Mäkelä mielestä pelkkää ymmärtämättömien kaupunkilaisten vouhotusta. Hänen mielestään kaikki on hyvin. Metsä kasvaa. Puhuminen metsien ”sairaudesta” on mieletöntä, sillä luonnossa on aina sairauksia, milloin minkäkinlaisia. Ei siis mitään hätää: kaikki vain maalle asumaan, metsissä kävelemään, marjoja ja sieniä keräämään ja puuta hakkaamaan.
”Saarnakirja” on viisas valinta kirjan nimen osaksi. Saarna on kirjallisuudenlaji, joka sallii toisteisuutta, jahkailua, retorista kyselyä, yksinkertaistettuja esimerkkejä, turhia viittauksia eteen- ja taaksepäin ja ennen muuta jankuttavaa opettavaisuutta. Näen sieluni silmillä, miten Mäkelä nostaa sormen pystyyn, vetää henkeä ja aloittaa: ”Kaksi asiaa.”
Olen ollut sitä mieltä, että Mäkelä kirjoittaa hyvin silloinkin kun hän on ihan väärässä – niin kuin hän usein on. Minun on nyt pakko tarkentaa arvioitani. Enää ei Mäkelä kirjoita kovin hyvin vaan huolimattomasti. Varsinkin pilkkujen järjetön käyttö häiritsee. Että semmoistakin uudistumista.
Takakannen mainoshenkilö lupaa, että Metsäläisen saarnakirja on ”elämyksellinen, poleeminen ja värikäs kirja”. Lukiessani odotin koko ajan sitä poleemisuutta. En löytänyt, sillä urputus ei ole poleemisuutta. Se on urputusta.
Yhdestä asiasta olen Mäkelän kanssa samaa mieltä. Nykyinen suositus, jonka mukaan tuli sytytetään päältäpäin, on syvältä.
Lasse Koskela
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.