Kai Laitinen, Parnasso 8/1959
Veikko Huovinen: Siintävät vuoret. WSOY 1959.
Havukka-ahon ajattelijan jälkeen alkoi uhkaavasti näyttää siltä, että Veikko Huovinen jäisi “yhden kirjan mieheksi”. Jatkotuotanto oli selvää alamäkeä. Ihmisten puheet lopahti kesken, Rauhanpiipun hyvä idea hukkui huonoon toteutukseen; ei liioin Hamsterit ollut kokonaisuutena eheä. Siinä sammuu taas yksi lupaus, ajattelin ja aloin jo pitää Huovista tavallisena huvituskirjailijana ja veistelijänä, jollaisia meillä on jo ties kuinka paljon ennestään.
Siintävät vuoret rikkoo kuitenkin tämän kuvan. Siinä Huovinen on irronnut raiteistaan ja ottanut uuden suunnan. Hän näyttää tässä kertomuksessa itsestään ennen huomaamattoman puolen: lyyrikon ja luonnonromantikon. Tarkemmin ajatellen näitä piirteitä oli jo olemassa sekä Hirrissä että Havukka-ahon ajattelijassa – muistettakoon vain kummassakin teoksessa Konstan ympärillä leviävää vehmasta kesämaisemaa. Seuraavissa romaaneissa nuo piirteet kuitenkin jäivät peittoon, osittain ehkä siksi että Huovinen käsitti päävelvollisuudekseen olla hauska. Nyt hän on riisunut humoristin kaavun ja hakeutunut ikäänkuin kirjailijanuransa alkumaaston ottamaan talteen sellaista, mitä on aikaisemmin sivuuttanut. Paluumatka on kannattanut: muun ohessa Huovinen tuntuu löytäneen jälleen oman itsensä.
Viritykseltään Siintävät vuoret on “nuori” kirja, raikas ja jollain lailla ujo. Ainekset ovat itse asiassa perinteellisen romanttiset: on pitkä jalkamatka etäällä ihmisten asumuksista, on osaksi haavekuvaan samastuva hieno ja kaunis tuntematon tyttö, joka jääkin tuntemattomaksi, on arka sanoiksi puhkeamaton rakkaus, on jylhä koskematon luonto, vuorimaa. (Huovinen ei kovinkaan usein puhu vaaroista tai tuntureista, sillä hänen tarkoitukseensa soveltuvat parhaiten vuoret, romantiikan ikimuistoinen maisema.) Samalla kysymyksessä on todellisuuden ja kuvitelman kohtaaminen. Jalkamatka on retki toisen päähenkilön, pojan, haavemaisemaan. Hän on etäältä katsellut vuoria ja kuvitellut, mitä niillä on. Nyt hän näkee ne: ja kaikki on läheltä katsoen aivan toisenlaista. Tuloksena ei ole niin voimakas pettymys kuin esimerkiksi Pekkasen “Kaukaisessa saaressa”, mutta ei myöskään täyttymys. “– – omaksi et sieltä ehkä mitään saa”, sanoo vanha ukko romaanin alussa vuoria tähyävälle pojalle. Tämä luopumisen tunto onkin se elämänkokemus, jonka poika tuo matkalta saaliinaan ja joka arvatenkin tekee nuorukaisesta miehen:
Lyhyenä, kauhistuttavana hetkenä hän on käsittävinään miten armoton elämä pohjimmiltaan on. Kaiken menettää. Lapsuus on lyhyt, nuoruus on jo mennyt kun sen tajuaa ja kypsät miehuusvuodet eivät nekään ole omia, vaan ne on myytävä rahasta tai pakkoluovutettava levottomalle ajalle. Ei mitään voi omistaa, ei lapsi vanhempiaan eivätkä vanhemmat lapsiaan. Kaiken mihin rakastuu ja ihastuu, joutuu menettämään. Pelokkaan, säälittävän kamppailun jälkeen on luovuttava elämästäänkin, joka sekin on vain sarja liikkeitä ja ajatuksia liikkumattomassa maisemassa, ajanjakso jonka toista laitaa ei muista juuri ollenkaan ja jonka läheisetkin tapahtumat menettävät tuoreutensa nopeasti kuin sammuva valo.
Lukiessani Siintäviä vuoria on mieleeni muistunut toisen lahjakkaan ja suunnilleen samanikäisen kirjailijan suunnilleen samanvahvuinen kirja: Marko Tapion Korttipelisatu. Sekin on tyylitelty nuoren rakkauden kuvaus, kenties bagatelli mutta tekijänsä kehityksen kannalta ilahduttava bagatelli. Ja molemmat kirjat vievät ajatukset lauluihin: Korttipelisatu on rekiviisu kertoineen ja rempseine hokemineen, Siintävät vuoret taas kuin kuulas ja alakuloinen kansanlaulu. Siinä on samanlaista kesäillan ja maiseman surumieltä, rakkauden ohimenevyyden tuntua – ja myös hiven naiiviutta – kuin uudempien kansanlaulujen säkeissä. Sen rivien takaa on miltei erottavinaan ohuen, melankolisen sävelmän.
Veikko Huovinen on kirjoittanut kertomuksensa tuoreesti ja selkeästi saaden täten myös tyylinsä korostamaan maiseman suuria yksinkertaisia linjoja. Sitä yllättävämpää on todeta, että hän muutaman kerran kesken kaiken putoaa tyylilajistaan ja kompastuu – Aleksis Kiveen. Varsinkin muuan kohta (ss. 105–106) panee kyselemään, kumpi tässä on pidellyt kynää, Kivi vaiko Huovinen. Näinpä kajauttelee kertojamme:
Jo raukenee tämäkin päivä, ja illan loisto laantuu kesäyön lempeäksi, utuiseksi hämyksi, joka on kuin lapsuuden onnellinen uni, kauan sitten nähty ja melkein unohdettu. Tuonne vaarojen sinisen sauhun taa alenee lämpimän illan aurinko ja kultailee laskiessaan kuulauteen kohoavat harjanteet, senkin kukkulan, jonka kupeella heidän nuotionsa liehuu. Hetken vielä viipyy auringon sammuva hehku mustein metsien yllä siirtyäkseen sitten tulenkarvaisena taivaalla leijuviin pilvihaituviin.
Aivan vakaa ei Huovisen kurssi ole siis tässäkään kirjassa, koskapa Kiven läheisyys saa hänen kompassineulansa noin pahasti värähtelemään. Mutta silti hän poikkeaa nyt suunnastaan vähemmän kuin ennen. Siintävät vuoret on hänen ehein teoksensa sitten Havukka-ahon ajattelijan.
Kai Laitinen
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.