Satu Manninen: Sydänfilmi. Runoja, 53 s. Gummerus 2009.

Satu Mannisen vuonna 2007 ilmestynyt esikoiskokoelma Sateeseen unohdettu saari oli rakenteeltaan omalaatuinen dialogi kirjailija Virginia Woolfin ja nykytodellisuudessa elävän nimettömän puhekumppanin välillä. Kaksi naista avautuu toisilleen, ja vaikka puheenaiheet ovat likeisiä, kumpikaan ei varsinaisesti kuule toista. Fiktio yrittää parhaansa, mutta reaalimaailman rajoitteet ovat mitä ovat.

Muitakin esteitä ymmärrykselle esiintyy. Maailman ja sitä todistavan ihmisen väliin tunkee kaikenlaista harhauttavaa ainesta. Mannisen runoissa vilisee erilaisia kuvia ja kuvapintoja, jotka toimivat ikään kuin verhoina tai suodattimina kokijan ja hänen kokemuksensa välissä. Todellisuuden tasot ovat kyseen alla ja niitä riittää: tapettikuvioon juuttuneet linnut alkavat nokkia marjoja ja räpytellä siipiään ja pöytäliinaan piirretty hevonen laukkaa astiat rikki.

Mannisen toinen kokoelma on suoraa jatkoa edelliselle. Sydänfilmissä televisiot, tietokoneet, monitorit, valvontakameran ruudut ja muut todellisuuteen tähyävät ikkunat vilahtelevat jälleen melkein joka runossa. Rajapinta on kuitenkin läpäisemätön. Siinä missä näytönsäästäjän kuvaama satelliitti ”törmää ruudun pleksiin”, runon puhuja toteaa olevansa ”ruutua vasten suriseva kärpänen”.

Toisaalta kuvat voivat olla täysin keinotekoisia, päänsisäisiä. ”Valkoiset läikät käytävällä ovat henkilökuntaa”, runossa sanotaan. Toisaalla ”hoitajat kulkevat pakopisteeseen ja takaisin”. Tämä on kuvataiteilijaksi kouluttautuneen runoilijan puhetta. Keskeisperspektiiviin perustuva kuva saattaa näyttää ikkunalta todellisuuteen, mutta on pelkkä taiteilijan luoma konstruktio.

Vakavan keskellä pilkahtaa huumoria: ”Riittää kun avaa tv:n joka päivä, / hikoilee ostoskanavan soutulaitteessa.” Otto takaisin tulee muutamaa riviä myöhemmin: ”Hämmennän kahviani, ajatukset sekoittuvat. / Kristuksen ruumis pöydällä on kuivunut korpuksi. / Kun sitä pureskelee kuuluu sortumisen ääni.”

Tämä on Mannisen osaamisen ydintä. Vertauskuvallinen tehdään konkreettiseksi – mutta ei visuaalisen vaan yllättäen auditiivisen kautta. Välittäjänä toimivat kallonluut. Kyseessä on huima, vastaansanomaton kuva, joka on kenen tahansa todennettavissa. Suurin mysteeri ja inhimillinen fysiikka selittävät toisiaan.

Ruumiillisuus teemana kulkee nimestä alkaen kokoelman läpi. Muitakin elimiä esiintyy, mutta pääosassa on sydän, joka ”pumppaa taivaan ja perhosen”. Sydäntä myös kuunnellaan, Mannisen versiossa ovelasti asetelmaa vaihtaen: ”Soitan hätänumeroon ja painan luurin rintaa vasten, / kuuleeko kukaan pimeää joka päästää lepakoita paidan alta.”
Mannisen strategia toimii. Sillä aikaa kun lukija miettii, onko tämä rivitettyä proosarunoa, teksti tekee tehtävänsä eleettä ja elämöimättä.  Kaikki näyttää päällepäin normaalilta, mutta on lopulta vinksahtanut sijoiltaan oudoksi ja ihmeelliseksi. ”Kun sitä pureskelee kuuluu sortumisen ääni.” Voiko runolta enempää toivoa?

Karri Kokko

Ilmestynyt Parnasson numerossa 05/2009.