Matti Klinge: Napoleonin varjo. Euroopan ja Suomen murros 1795-1815. Tietokirja, 472 s. Otava 2009.
Suomi nykyisellään on mitä suurimmassa määrin Ranskan vallankumouksen hedelmä. Kumouksen loppuvaiheessa valtaan noussut Napoleon Bonaparte vaikutti ratkaisevasti Suomen syntyyn. Ranska onnistui valloittamaan suuren osan Eurooppaa, vain Venäjä, Itävalta ja Britannia säilyivät varteenotettavina mahteina.
”Itse asiassa Englanti, eikä siis Ranska, aloitti kaupan estämisen, blokaadipolitiikan, kieltämällä 16. V 1806 kaiken kaupan Pohjanmeren satamien kanssa”, Matti Klinge toteaa Napoleon-kirjassaan. Yleisemminhän on mannermaasulkemuksesta syytetty yksin Napoleonia, ja hänelle siitä kyllä tulikin idée fixe.
Jos on Klingellä huomauttamista tapahtumien alkuun, niin on loppuunkin: ”Waterloon taistelunkin ratkaisivat preussilaiset, englantilaisia oli voittajien puolella vain neljännes; silti Waterloosta tuli Englannissa myyttinen, Trafalgariakin kuuluisampi voitto.” Näinhän asia on myös meille suodattunut, yhä vahvemmin sitä mukaa, mitä yksipuolisemmin olemme englanninkielisen tiedonvälityksen ja historiankirjoituksen armoilla.
Suomessa oli jo vanhastaan kytenyt upseeriston keskuudessa separatismia Tukholmaa vastaan. Aleksanteri I:n Venäjä sai Suomesta ainakin sodan alkuvaiheessa helpon saaliin. Klinge muistuttaa, että Ruotsin Kustaa IV Aadolf oli sittenkin mainettaan parempi, hän vain joutui hankalaan tilanteeseen Napoleonin tukeman, nopeasti etenevän Venäjän ja toisaalta Göteborgia uhkaavan Englannin välissä.
Ymmärrystä Klingeltä saa osakseen myös Viaporin komentaja, amiraali Carl Olof Cronstedt. Ilmeisesti hän todellakin antautui säästääkseen miehiään turhalta verilöylyltä. Eihän Viaporia ollut suunniteltukaan puolustustarkoituksiin, vaan nimenomaan itään kohdistettavien revan i- hyökkäysten tukikohdaksi.
Venäjän vallan alussa suunniteltiin Viaporin (Sveaborg) nimen muuttamista Aleksandriaksi, mutta hanke unohtui. Viapori ei koskaan kuulunut Suomen suuriruhtinaskuntaan, vaan oli suoranainen osa Venäjää. Sitä omituisempaa on, että itsenäisyyden alkuvuosien fennomaanisessa vimmassa linnoitus sai niinkin epäjohdonmukaisen nimen kuin Suomenlinna.
Aleksanteri I venäläisineen otettiin Suomessa vastaan hyvin. Keskeinen sovun ja siirtymän ideologi oli piispa Jacob Tengström. Porvoon valtiopäivät kohtasivat vain hyvin vähän kritiikkiä.
Suomi syntyi Napoleonin sotien sivutuotteena, kuten Norjakin. Myös koko Latinalainen Amerikka sai itsenäisyytensä, kun Ranskan vaivaamat Espanja ja Portugali eivät enää kyenneet hallitsemaan siirtomaitaan.
Kirjan ehkä ainoa lapsus on lipsahtanut kohtaan, jossa tekijä Napoleonin sotien seurauksia ruotiessaan toteaa, ettei tämän jälkeen Eurooppaan uusia valtioita 1800-luvulla syntynytkään. Unohtuvat Bulgaria (1878) ja Serbia (1867).
Suomi syntyi puolivahingossa. Venäjää kiinnosti enemmän Turkki ja idän suunta, mutta Suomen se sai helposti ja kuin paremman puutteessa.
Hannu Niklander
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.