Ursula K. Le Guin: Kahdesti haarauttuva puu. Romaani, 302 s. Suomentanut Jyrki Iivonen. BTJ 2009.
Ursula K. Le Guin: Lavinia. Romaani, 325 s. Suomentanut Kristiina Rikman. WSOY 2009.
Lamavuosi kuristaa käännöskirjallisuutta, mutta Ursula K. Le Guinin ystäviä hemmotellaan. Science fictionin ja fantasian grand old ladyn vanhuudentyö, Läntisen rannan aikakirjat -trilogia (2004–2007) on ammattitaitoista jälkeä. Silti nuortenfantasiasta jäi kaipaamaan sanamagiaa, ihmeen tuntua ja ajatusluutumiemme ravistelua, joista Le Guin tunnetaan.
Laviniasta ja Kahdesti haarautuvasta puusta näitä kaivattuja ominaisuuksia löytyy.
Le Guinin viimeisin tieteisromaani jatkaa Hain-sarjaa. Romaaneista Pimeyden vasen käsi (1969) ja Osattomien planeetta (1974) tuttu tähtieepos kuvaa Ekumeenia, löyhää maailmainliittoa ja sen lähettiläitä. Vieraat maailmat, joille he päätyvät, mahdollistavat sukupuoliroolien, yhteiskuntajärjestelmien ja kulttuurien kohtaamisen ristivalottamisen. Kahdesti haarautuvassa puussa ihmiskuntatason kysymyksistä on vuorossa uskonto. Intialaissyntyinen Sutty lähetetään tutkimaan suljettua Akaa. Kaikkivoivan Korporaation hallitsema planeetta tekee pikamarssia tähtiin. Suuri Tarina, Akan uskonnollis-henkinen perintö, on tuomittu niskoittelevaksi taantumukseksi. Puhtaan Tieteen Vasara lakaisee vanhauskoiset suolakaivoksille ja uudelleenkoulutusleireille.
Teknologiausko yhdistyy kansalaisten kontrolliin. Moraalisen hygienian komitea, Eettisen puhtauden virasto ja Kirjojen paikantamisen toimisto valvovat, ettei omilla vastuualueilla ajatella itsenäisesti. Akan kirjallinen kulttuuri on poltettu, sen opettajat, mazit, leireillä. Ray Bradburyn Fahrenheit 451:n kirjarovioiden sytkäri räpsähtelee taustalla.
Avaimet käteen -selityksiä karttava Le Guin ei tällä kertaa peittele allegorisia yhteyksiä: Maon Kiinan taolaisvainoja, tiibetinbuddhalaisten tilannetta, kristittyä ja islamilaista fundamentalismia. Sutty on varttunut Terralla. Nuori nainen on saanut kärsiä sukupuolisen suuntauksensa vuoksi. Kotiplaneettamme on toipumassa pyhän sodan ja globaalin yksijumalaisuuden kaudesta.
Suttyn hahmosta löytyy sarkasmia ja sateista surumieltä. Kirjailija lähettää päähenkilönsä kokoamaan ”sanojen särkyneen labyrintin” palasia. Vanhan elämäntavan luostari-kirjasto löytyy jokilaivamatkan ja vuorten takaa.
Christopher Hitchensin ja Vapaa-ajattelijoiden bussitarrakampanjoiden maailmanaikana on virkistävää lukea Le Guinia. Ateistinen tai agnostinen kirjailija pohtii maailman juuria ja ruumista, ykseyttä moninaisuudessa. Hänelle tarinankerronta on välttämätön osa ihmisyyttä, häilyvän ja väliaikaisen olemassaolomme hahmottamista.
Le Guin tunnustaa pyhyyden kaipuun, mutta ei ihmeitä. Akalaisten Suuri Tarina on totuuden ja kauneuden etsintää, tasapainon hakua ilman tuonpuoleisia palkintoja.
Mikä lopulta erottaa pyhän terrorin ja taistelevan ateismin? Kun tulevaisuus kieltää menneisyytensä, pesuveden mukana menee tunteiden ja ajatusten vuosisatoja. Runous muuttuu laittomaksi, nauru kielletyksi.
Puolivälin paikkeilla kerronta uhkaa hyytyä uskonnollis-filosofiseksi esseeksi. Viime luvuissa meditatiivista pohdintaa ja juonenkuljetusta on jälleen sopivassa suhteessa.
Jyrki Iivonen tavoittaa teoksen runollisuuden ja haikumaiset kiteytykset. Suomentajan taipumus käyttää isoja alkukirjaimia sielläkin, mihin ne eivät kielessämme sopisi, häiritsee hieman.
Lavinia on lähinnä historiallinen romaani, roomalaisen Publius Vergilius Maron (70–19 eKr.) Aeneiksen uudelleenkirjoitus. Eepoksessa seitsemän kukkulan kaupungin myyttisen perustajan puoliso jää sanattomaksi punastelijaksi. Le Guin värvää minäkertojakseen riuskaotteisen italialaistytön.
Merten takaa on tulossa Aeneas. Hänen maanpakolaisuutensa alkoi Troijan hävityksestä. Sen varrelle ovat osuneet manala, Afrikka ja hullu rakkaus. Lavinia tietää odottaa häntä. Kuninkaan tytär pakenee kosijoita pyhään tammilehtoon. Siellä hänelle ilmestyy vieras tulevaisuudesta: sairasteleva, säkeensä hukannut lopun aikojen Vergilius.
Kohtaamisissa on kiehtovaa metafiktiivisyyttä. Lavinia on tietoinen siitä, että elää runon sisällä, sivuhenkilönä. Hän ryhtyy opastamaan Vergiliusta, pistämään osaansa uusiksi.
Le Guin kysyy, kuinka paljon elämästä on kolmen kohtalottaren punomaa lankaa, ennalta määrättyä murhenäytelmää. Vapaan tahdon merkitystä ”loputtomassa, poluttomassa ja järjettömässä” maailmassa pohditaan perieksistentialistisesti.
Aeneas saapuu Latiumin rannoille. Lavinian pettynyt kosija Turnus lietsoo lähiseudun asukit muukalaisvihaan. Italialaiset, troijalaiset, kreikkalaiset ja etruskit ottavat mittaa toisistaan kyseenalaisen kunnian kentillä. ”Oikeus ja kohtuus ja armo, niistäkö Mars muka piittaa”, Vergiliuksen henki toteaa sarkastisesti.
Taistelukohtausten äärellä tulee mieleen, että riittävän julmat ja kouraisevat sotakuvaukset tulevat naisten kynästä – kuten Suomessa Anneli Kannon viimevuotinen Veriruusut.
Pohjavireeltään synkkä romaani kuvaa myös sadonkorjuuta ja rakentamisen aikaa. Aeneas saa prinsessan ja puoli valtakuntaa. Rajakahakoihin kyllästynyt troijalainen hakee – vaimonsa hienovaraisessa ohjauksessa – miehuuttaan avarammilta aloilta. Kuningasparin perustama Laviniumin kaupunki luottaa lapsilykyn jumaliin, maanviljelykseen ja rinnakkaiseloon naapurien kanssa.
Le Guin on kotonaan esiroomalaisten tasavaltalaisuudessa ja kohtuuden tunnossa. Naisia ei kohdella irtaimena omaisuutena, orjat mahtuvat samaan pöytään vapaiden kanssa. Uskonto on kodinhenkien ja haltioiden palvontaa. Rooman imperiumin ylettömyyteen, intohimorikoksiin ja vallan patologiaan on matkaa.
Kotonaan tuntuu olevan myös Le Guinin luottosuomentaja Kristiina Rikman. Pronssikautisen arjen kuvauksessa, piirileikeissä, paimentolaisuudessa ja bakkanaaleissa on varmasti ollut kääntämistä.
Lavinia ei ole roomalaisten kansalliseepoksen ohjelmallista ravistelua, sankarihahmon kellistämistä jalustaltaan – vaan rakkaudentyö. Silti Le Guinille ominainen naiskantaisuus, ekologiset ja sodanvastaiset teemat puskevat pintaan.
Asennetta voisi kutsua taistelevaksi lempeydeksi. Elämän jatkuvuus on tärkeämpää kuin tehtävän tummat virrat. Kohtaloon alistuminen merkitsee joskus omantunnon pettämistä.
Jani Saxell
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.