Pauliina Haasjoki: Pääskynen ja lepakko. Runoja, 69 s. Otava 2009.

Luonnon ilmiöistä inspiroituva runous on pitkään ollut kiistanalainen kirjallisuuden alue. Jo viime vuosisadan alkupuolen modernismi karsasti puihin, lintuihin ja kuuhun liitettyjä puhkirunollisia symbolisia ulottuvuuksia ja otti niihin mielellään ironisoivaa etäisyyttä. Kehityksen vanavedessä suomalainen runous muutti maalta kaupunkiin viimeistään 1990-luvulla, jolloin urbaanimaisemasta tuli nuoren polven lyriikan oletusarvoinen miljöö.

2000-luvun nuoret naisrunoilijat näyttävät haastavan asvaltin ja betonin hegemonian. Vilja-Tuulia Huotarinen on saanut uuteen runokokoelmaansa innoitusta lehmistä, Jenni Haukio länsirannikon luotojen kirjomasta merimaisemasta ja Pauliina Haasjoki linnuista.

Aluevaltauksesta ei Haasjoen kohdalla voi puhua, sillä jo hänen edellinen kokoelmansa Epäilyttävät puut (2005) käytti temaattisena kehyksenään puiden kulttuuristen merkitysten moninaisuutta. Pääskynen ja lepakko jatkaa samanlaisen kyselevän luontolyriikan linjaa, jossa eläimet ja kasvit fokusoituvat sekä elävinä olentoina että vertauskuvallisina rakenteina.

Myös Haasjoen runoudelle tavaramerkiksi muuttunut lapsen ja aikuisen kokemusmaailmojen kaksoisheijastus on mukana. Esimerkiksi ”Avaruuskirja”-nimisessä runossa kirjansivulla oleva kuva auringosta rinnastuu kosmologiseen aikaan, jota voi ymmärtää vain etäisyyksinä. Runon kokemuksellinen jännite pingottuu näkemisen ja ajattelemisen väliselle trapetsille: siinä missä toinen näkee kuvan liekehtivästä valopallosta, toinen hahmottaa mielikuvan rannattomasta avaruudesta.

Mielikuvituksen ja realismin rajaviivalla kulkeminen on keskeistä muissakin kokoelman runoissa. Haasjoki ei kuitenkaan malta tiivistää materiaalistaan ”Avaruuskirjan” kaltaisia helmiä vaan antaa kuvaston liian usein viedä runoilijaa. Monet Pääskysen ja lepakon vuolaimmista teksteistä ovat niin täynnä toistensa päälle pyrkiviä assosiaatioita, että runojen tulkinnalliset horisontit on yksinkertaisesti kirjoitettu tukkoon.

Lisäksi runoilija sortuu liian usein retorisiin ylimalkaisuuksiin (”Aiemmin olin kävellyt kujalla ja nähnyt jotain pehmeää”), minkä vuoksi joidenkin runojen kuvalliset elementit eivät kohdennu oikein mihinkään. Siten luonnon ilmiöiden edessä koettu hurmiokin jää useimmiten kädenlämpöiseksi.

Puutteistaan huolimatta Pääskynen ja lepakko ei ole ansioton runokokoelma. Yksi teoksen huippukohtia on dialogin muotoon kirjoitettu filosofinen runo ”Leikki, karkelo, vauhti”. Siinä kaksi keskustelijaa esittää eri vakavuuden asteella väitteitä maailman ja sen tulkintojen tosiasiallisuudesta.

Metalyyriseksi paljastuva sanailu sisältää myös itsetietoisen analyysin luontolyriikan sudenkuopista: ”Sanoin sinulle että eläimet jotka kokevat täydellisen muodonvaihdoksen / saavat suotta kantaa allegorian taakkoja. / Sinä olit samaa mieltä.”

Näkemykseen on helppo yhtyä.

Tero Tähtinen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 05/2009.