Sanna Karlström: Harry Harlow’n rakkauselämät. Runoja, 71 s. Otava 2009.
Sanna Karlströmin edellinen runoteos Päivänvalossa (2007) rakentui kokemisen taianomaisuuden ja tieteellisen selittämisen väliselle dialektiikalle. Logiikan näkökulmasta ihmisen olemus ilmeni siinä ahdistavana paradoksina: ”Että ihmisellä on tunteet, on kamalaa, / ja ettei ole, sekin on sairasta.” Karlströmin uusi runokokoelma visioituu juuri tästä pisteestä, joka pyrkii käsittämään käsittämätöntä.
Kokoelman nimihenkilö Harry Harlow (1905–1981) oli sadistisilla apinakokeillaan tieteen historiaan jäänyt amerikkalainen psykologi. Hän otti kokeissaan apinanpoikasilta pois niiden oikean emon ja antoi tilalle erilaisia nukkekorvikkeita. Vaille oikean emon hoivaa jääminen aiheutti poikasille vakavia psyykkisiä häiriöitä, minkä vuoksi kokeet saivat aikoinaan osakseen kiivasta vastustusta.
Harlow’n kiistanalainen hahmo sisältää siis runsaasti dramaturgista potentiaalia. Pinnallisempi kynäilijä paasaisi aihiosta Animalian tendenssirunoutta, mutta onneksi Karlström on sikäli kypsä lyyrikko, että hän näkee tilanteen emotionaalisen monisärmäisyyden. Hänen käsissään psykologi ei lässähdä pahaksi tutkijamöröksi vaan hänestä kehkeytyy melankolinen, tunteellisuutensa ristitulessa elehtivä ihminen.
Runoissa Harlow projisoi suhdetta äitiinsä, ensimmäiseen vaimoonsa Claraan sekä apulaiseensa. Retorisessa pääosassa ovat silti apinat. Tiedemiehen kunnianhimolla hän uskoo koe-eläimiä tarkkailemalla selvittävänsä rakkauden salat. Halu ymmärtää sisältää aina pyrkimyksen hallita, mikä Harlow’n tapauksessa tarkoittaa irtautumista omasta tunteellisuudesta:
”Sanon sydämeni irti kuin rotan / joka on suorittanut kultaista tehtäväänsä / palkkion toivossa”.
Eläinkokeistaan ja pyristelystään huolimatta psykologi ei kykene selittämään inhimillisten tunteitten ailahtelevaa maailmaa, mikä synnyttää hänessä kaksijakoista huojennusta. Toisaalta hän potee orastavaa romanssia, toisaalta tuntee kauhua hallitsemattoman edessä.
Harlow ei kykene valitsemaan vaihtoehdoista kumpaakaan vaan päätyy hajoamaan sisäisen hämmennyksensä lamaanuttamaan molliin. Karlströmin teos sivuaa biografisesti myös psykologin depressioita ja tunnettua alkoholismia.
Ristiriidan ja epävarmuuden siittämä tunnekylmyys poikii sarjan rakkaudettomuusrunoja, joissa on hieman yllättäen kokoelman syvimmät rivit: ”Clara, jokin painaa kuin kirjat, yksitellen kevyet, / sinä se et ole. // Etkö sulkisi pianon kantta, pelkään äänettömiä koskettimia. / Sinulla on yhtä vähän ominaisuuksia kuin kukalla: elät.”
Karlström kirjoittaa tyylilleen uskollisesti lakonisen niukasti ja modernistisen symmetrisesti. Harry Harlow’n rakkauselämät on hänen toistaiseksi paras kokoelmansa, joka saavuttaa vihlovasti ihmisen emotionaaliset kipupisteet sortumatta silti puhkitunteellisuuteen tai runotyttöyttä tietoisesti kaihtavaan karkeuteen.
Tero Tähtinen
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.