Hasso Krull: Meter ja Demeter. Runoelma, 147 s. Suomentanut Anu Laitila. WSOY & NVL 2009.

Lyriikan perustavin momentti on yllätyksellisyys. Juuri kun luulimme, että nykyruno on lopullisesti muuttunut itseironisen urbaanivaeltelijan hajanaisten mielenmaisemien tulkiksi, virolainen Hasso Krull lyö pöytää eeppisen maailmanluomisrunoelman.

Meter ja Demeter on herkullisella tavalla epäajanmukaista lyriikkaa. Sen ensimmäinen osa kuvaa vedenpaisumusta, jonka laaja-alainen mytologinen perspektiivi pingottuu arkaaisen symboliikan ja ilmastonmuutoksen välille. Vertikaalisina sommitelmina kasaantuva runoelma haroo sisältöään muun muassa Afrikan, Aasian ja Pohjois-Amerikan uskonnollisista kulttuureista.

Muinaisten tuhomyyttien rinnastaminen nykyaikaan tuo esiin runoilijan eettisen näköalan: vedenpaisumus on universaalisti tunnettu aihe, mutta napajäätiköiden sulaminen uhkaa tehdä siitä globaalia nykytodellisuutta. Ilmastonmuutos on siis Krullin teoksessa eräänlainen uusmyytti, joka täsmentää nykyihmisen epävarmaa asemaa kosmoksessa.

Vaikka runoelma työntää sisällölliset juurensa esimoderniin kuvastoon, sen kerronnalliset keinot ovat tiukasti kiinni tässä päivässä. Osiot supistuvat välillä fragmentaarisiksi sanaleikeiksi, ja välillä Krull sekoittaa polyfoniseen baabeliinsa muun muassa tlingitin, mongolin ja maorin kieltä. Onpa yksi luku kirjoitettu jopa onomatopoeettisella ”vedenalaisella kielellä”.

Meter ja Demeter on siis sikäli ”vakavaa lyriikkaa”, että se pyrkii artikuloimaan kokonaisen maailman ja sanomaan siitä jotakin. Teoksen elitistisyyttä ei hälvennä se, että arkkimyyttien ohella se viittailee Frank Zappaan, Frida Kahloon ja skandinaavisiin saagoihin. Ilman suomentaja Anu Laitilan laatimaa selitysosiota monet teoksen alluusioista jäisivät todennäköisesti ymmärtämättä.

Tällaisen äärimmilleen viritetyn kulttuurilyriikan ongelma on, että se uhkaa hautautua seminaarihuoneitten kalmistoihin. Kun runoilija häikäisee oppineisuudellaan, hän jää usein lukijan kannalta etäiseksi eikä siten oikein kosketa.

Onneksi runoelman toinen osa tekee dynaamisuudellaan vaikutuksen. Siinä Krull leikittelee ajatuksella luoda maailma uudelleen panteistisen suunnitelman mukaan. Sellaisessa todellisuudessa ihminen olisi vain yksi luonnon osa sammaleitten, merien, hiirien ja kojoottien joukossa.

Suomalaiselle lukijalle loppuosan aatteellinen sävytys tuo mieleen Pentti Saarikosken runoelman Hämärän tanssit (1983), jossa runoilija rakensi todellisuudesta kuvaa orgaanisena kokonaisuutena. Sitä kautta Saarikoski etsi kulttuurista tilaa, jossa poliittinen ajattelu palaisi aitouteen ja kokonaisvaltaisuuteen.

Krull tulee lähelle Saarikoskea korostaessaan ihmisen ja luonnon erottamattomuutta: ”ihmiset / vielä kerran teistä tulee eläimiä // ja niistä jotka olivat aikaisemmin vain kirjavia sulkia / tulee ihmisiä”.

Vaikka säkeet katsovat nykymaailman ongelmia mytologisen ikkunan läpi, niiden taustalla huokuu hyvin käytännöllinen huoli: ihmisen ylpeys koituu hänen turmiokseen.

Tero Tähtinen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 05/2009.