Eniten minua naurattaa painopaikkasivun huomautus: ”Kirjan henkilöt ja tapahtumat ovat mielikuvituksen tuotetta. Kaikki samankaltaisuudet elävien tai kuolleiden henkilöiden kanssa ovat vain sattumaa.”
Günter Grassin Peltirumpu on 50-vuotisjuhlansa kunniaksi käännetty suomeksikin uudestaan. Ensimmäinen suomennos oli Aarno Peromiehen, vuodelta 1961. Tuore suomenne on kokeneen ja elegantin Grass-kääntäjän Oili Suomisen, jonka kieli virtaa pidäkkeettömästi kuin kevätkoski. Klassikoiden kääntämiset sykähdyttävät yhä kansaa, mistä ihmeellisimmän esimerkin luin Helsingin Sanomien kulttuuritoimittajan Hannu Marttilan blogista. Marttila oli vertaillut Peltirummun vanhaa ja uutta käännöstä ja saanut anonyymin lukijapalautteen, jossa tiedotettiin, että olisi myös pitänyt kertoa, miten ”peromiehenperkele lyhensi omin lupineen peltirummun käännöstään”. Koska Marttila ei referoinut ja tuominnut peromiehenperkeleen toimia, lukija toivoi hänelle auto-onnettomuutta kotimatkalla.
Koska en selviäisi kiihkeiden lukijoiden palautteesta yhtä tyylikkäästi kuin Marttila – joka osasi kertoa lyhentelyskandaalin koskeneen Danzig-trilogian kolmatta osaa eikä Peltirumpua – sivuutan käännösten vertailun nopeasti hymyilemällä joka suuntaan. Kieli konnotaatioineen kaikkineen elää hetken. Peromiehen aikalaiset eivät varmaan olisi osanneet arvostaa Suomisen ilmausta ”into piukkana”.
Peltirumpu on kuvottava, railakas ja groteski veijariromaani kääpiöstä, joka kutsuu itseään välillä Oskariksi ja välillä ”minäksi”. Oskar ei voi olla varma siitä, kuka on hänen isänsä, eikä siitä, onko hän itse Kurtin isä vai ei. Tässä on romaanin ydin. Me emme tiedä, mistä mikäkin maailmaan saatettu on saanut alkunsa, ja kun mietimme omia tekosiamme, osa niistä tuntuu niin kaukaisilta tai kauheilta, että on vaikea sanoa: Minä sen tein. Tämän ympärille tai sisälle saumoista vuotamaan on Peltirumpuun maalattu toinen maailmansota, Hitler, aika ennen ja jälkeen.
En tahtoisi joutua Günter Grassin kanssa samaan baariin, jos hän puhuisi minulle elämästään. Minua ei kiinnosta, palveliko hän sodan lopussa Waffen-SS-joukossa, ampuiko ketään, mitä elämäkerrassaan salasi, mitä paljasti ja miksi. Yksilön syyllisyydentunnoista voi puhua keittiössä, jos tykkää. Baareissa ja romaaneissa unohdettakoon yksilö. Peltirummussa lasten lallattama Musta Köksä kulkee läpi romaanin. Mustaa Köksää Oskarkin pelkää. Onko Musta Köksä sitten kuva kollektiiviselle pahuudelle, syyllisyydelle vai sokeudelle, ja mikä niiden ero on?
Peltirumpu ei onneksi vastaa tämmöisiin, vaikka kuuluukin maailmankirjallisuuden keskeisiin syyllisyysromaaneihin. Oskar korostaa moneen kertaan, että hänen silmänsä ovat siniset, vaikka ruumis on rujo. Äidin pitää käydä ripittäytymässä Jeesuksen sydämen kirkossa, kun taas on tullut petettyä miestä.
Oskar ei ole mikään mukava veijari, jos perinteinen moraali silmässä häntä tarkastelee. Kolmivuotiaana hän hyppää alas kellarin portaista, koska on päättänyt lakata kasvamasta. Siitäkin syntyy syyllisyydentuntoa, aikuisille. Oskar kirkuu lasit rikki ja ajattelee vain peltirumpuaan, vaikka vieressä kuollaan ja raiskataan. Peltirumpu ei kuitenkaan ole moraliteetti. Tai ehkä on, mutta Oskaria ei ole mielekästä nähdä moraalisena eikä moraalittomana olentona. Hän on hovinarri. Hän lyö punavalkoista rumpua, eikä siinä pauku vain Puola, niin kuin joku on väittänyt, vaan kaikki, mikä lyödä voi, sydänkin. Kerran se rumpu sotkee natsimarssin rytmin, mutta ei siksi, että Oskarilla olisi erityistä vaikutusvaltaa. Kansa seuraa mitä tahansa, jos tahti annetaan.
Jukka Koskelaisen kirjoittamassa ansiokkaasta, joskin kovin elämäkertapainotteisesta jälkisanasta käy ilmi, että ”kirjallisuuspaaviksi” nimetty aikalaiskriitikko Marcel Reich-Ranicki olisi mieluusti lyhentänyt Peltirumpua muutamia satoja sivuja. Sama mies – Varsovan getosta pelastunut – piti romaanin ansiona, ettei se ihanteellistanut juutalaisia. Molemmista seikoista olen samaa mieltä kirjallisuuspaavin kanssa.
Rumimman lausunnon Peltirummusta kuulin naapurin ukolta, kun kysyin. Hän sanoi, että on jotenkin niin noloa, kun sen Grassin mielikuvitus ei ole kovin mielikuvituksellinen. Vyöryntää on, muttei yllätyksiä. Minulle Peltirumpu on muodoltaan riittävän fantastinen lörtsy, joka ei pysy kiinni ja on siksi enemmän burrito ja valuu leualle ja rinnuksille miltei hävettävästi. Sitä voi lukea sieltä täältä sikin sokin tai alusta loppuun, eikä tarina järin muutu. Jos tahtoo pitää kerronnan kehyksissä, voi muistaa romaanin alkuasetelman: kertoja makaa mielisairaalassa ja ruskeasilmäinen hoitaja Bruno tirkistelee häntä oven reiästä. ”Saattaa hän olla taitelijakin, tiedä häntä”, arvioi hoitajaansa Oskar, joka myöntää laskettelevansa valheitakin. Bruno ostaa Oskarin pyynnöstä ”viatonta” paperia, jonka tämä voi täyttää kertomuksillaan.
Peltirummun naiset olisivat oman tutkielmansa aihe. Oskarin isoäiti Anna piilottaa hameittensa alle santarmeilta pakenevan miehen. Hameen alla haisee vähän härskiintyneeltä voilta, mutta siellä on turvallista. Oskarin äiti on lihallinen hänkin, mutta oksentaa, kun näkee hevosenpään, jolla pyydystetään ankeriaita. Vaniljalta tuoksuvan Marian kanssa Oskarilla on omalaatuisen oksennuttavaa porejauhe-erotiikkaa. Roswithasta, napolilaisesta somnambuulista, on vaikea sanoa, onko hän kahdeksantoistavuotias neito vai yhdeksänkymppinen vanhus. Oskarin naisissa on lihaa, eritteitä ja kuolemaa niin makaaberilla ja luotaantyöntävällä tavalla, että välillä heikolla vääntää vatsaa.
Grassin maagisen vahvat kuvat ovat kuin unista. Mitä se kuuluisa hevosenpääkohtauskin tahtoo lopulta sanoa? Toivottavasti Grasskaan ei tiedä. Onko se vain seksuaalisuuden tummaa karmaisevuutta? Vai mitä ovat nuo ankeriaat, jotka luikertavat repimään kuollutta lihaa eläimen päästä? Sellaisia pyydystää ihminen ja syö.
Romaanin lopussa sota on ohi ja Oskar 30-vuotias:
”Nyt minulla ei enää ole sanoja, mutta silti minun on harkittava, mitä Oskar aikoo tehdä kun hänet vapautetaan mielisairaalasta, mitä ei voi välttää. Mennäkö naimisiin? Jäädäkö naimattomaksi? Lähteäkö siirtolaiseksi? Ryhtyäkö malliksi? Ostaako kivilouhos? Kootako opetuslapsia? Perustaako lahkoja?
On tutkittava kaikki mahdollisuudet, joita nykyään on tarjolla kolmikymmenvuotiaille, ja milläpä muulla kuin rummulla minä niitä voisin tutkia.”
Rummulla hän kutsuu Mustan Köksän vastaamaan.
Tarja Pulli
Oili Suomisen vastine (Parnasso 6/2009):
Parnasson numerossa 5/2009 Tarja Pulli kirjoittaa, että “Peromiehen aikalaiset eivät varmaan olisi osanneet arvostaa Suomisen ilmausta ‘into piukkana’”.
Suomennoksessani, jota Pulli kutsuu “suomenteeksi”, ei ole fraasia “into piukkana”, joka lienee nykyslangia. Sivulla 598 lukee sen sijaan että Klepp on “intoa piukassa”, ja sen sanonnan tunnen lapsuudestani, josta on kauan. Joten voi hyvinkin olla, että myös Peromies ja hänen aikalaisensa tunsivat sanonnan.
Arvostelijan pitäisi ehtiä lukea sanat loppuun saakka.
Tarja Pullin vastaus (Parnasso 6/2009):
Oili Suomiselle
Kiitän, että luet minua tarkemmin kuin minä sinua. Myönnän, että Peltirumpu ei ollut avoinna edessäni, kun kirjoitin piukan innon tapauksesta – siitä epätarkka siteeraus. Tosin luulen, että avoinaisuuskaan ei olisi auttanut.Olisin kuitenkin luullut lukevani nykyilmauksen. Olen kuullut nykykoululaisten käyttävän rinnan ilmauksia “into piukkana” ja “into piukassa”. En ole tiennyt, että toinen ilmauksista on vanha. Nyt tiedän.
Luulin mitä luulin, missään tapauksessa en moittinut sinua ilmauksen valinnasta. Minusta se oli hauska ja osuva. “Suomenne” ei minulle ole pejoratiivinen ilmaus, ei sen enempää kuin “rakenne” tai “tallenne”. Olen pahoillani, jos luit arvioni käännöstyötäsi vähättelevänä. Tarkoitus oli lähinnä päinvastainen.
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.