Sami Parkkinen: Self help. Romaani, 210 s. Gummerus 2009
Itseapu. Henkinen materialismi. Sillä voidaan saastuttaa yhtä hyvin parisuhde, seksuaalisuus kuin terveyskin. Siinä käytetään hyväksi ihmisten pakkomiellettä näyttää yksilölliseltä, tribaalitatuoinnista omaan voimaeläimeen. Sitä myyvät sisäisyyden valmentajat Paul Coelhosta Tony Dunderfeltiin. Sitä ei voi koskaan pilkata tarpeeksi.
Sami Parkkisen romaani Self help on ajan tasalla. Nimi voidaan suomentaa itseavuksi tai itsehoidoksi.
Self help perustuu Parkkisen näytelmään.
Tarina onkin kuuden henkilön draama.
Tapahtumapaikkana on ainaisen Helsingin sijaan Padasjoki. Siellä asuvat Mervi ja Hannu. Mervi on järkevä ymmärtäjä, kuten naiset niin usein kotimaisessa fiktiossa ovat. Hannu taas kaipaa sen kaltaista naista, koska on itse täysin avuton, kuten miehet niin usein kotimaisessa fiktiossa ovat.
Mervillä on Rosa-niminen 17-vuotias ongelmalapsi. Väkivaltainen Rosa ei ole käynyt ulkona kolmeen kuukauteen. Internetin kautta hän samastuu japanilaisiin ääri-ilmiöihin; kotiinsa linnottautuviin hikikomoreihin ja itsemurhayhteisöön, jonka jäsenet suorittavat verkossa näyttäviä seppukuja (tai siltä ainakin näyttää). Rosa kirjoittaa hänet hylänneelle isälle liikuttavia kirjeitä.
Sitten taloon saapuvat Mervin sisar Jannika ja tämän mies Yki. He ovat perustaneet Self Help Centerin. Yki on huijariguru, joka alistaa muita itseapuajattelullaan ja -jargonillaan. Jannikan roolina on olla Ykin henkinen ja seksuaalinen uhri.
Kirjan keskeisimmässä kohtauksessa nelikko vierailee naisten isän Williamin luona. Yki yrittää saada Williamilta taloudellista tukea uudelle liikeidealleen, yksityissairaalalle, jossa annetaan kaupallista vertaistukea varakkaille vanhuksille. Kohtaus on sähköisyydessään mieleenjäävä.
Parkkisen kirjan aihe on hyvä ja kerronta miellyttävän tiivistä. Siinä on kuitenkin joitakin dramaturgisia ongelmia, kuten turha alleviivaus. Ykin ideat ja hahmo ovat kuvottavia ääneen sanomattakin. Hän on yksiselitteisen paha, pettäjäkin vielä. Hänet kuvataan pelkkänä petona.
Muut hahmot ovat hyviä, luonteen heikkouksineenkin. Sellaisena voi pitää vaikka sitä, että naiset kiihottuvat Ykin suoruudesta ja karskiudesta. Rosa on uskottavin figuuri, vaikka hänkin on samuraimiekkoineen ylidramatisoitu.
Ongelma on siinäkin, että Self helpin hahmot ovat ikään kuin vain palvelemasssa Parkkisen ideoita ihmisten vallan- ja hyväksikäytöstä, yksinäisyydestä jne. Draama ei nouse niinkään ihmisten välisistä suhteista ja jännitteistä.
Ihmettelen myös joitakin itsestäänselviä ratkaisuja: Yki esimerkiksi saa lopussa rangaistuksen moraalittomuudestaan ja Hannu löytää itsestään sen miehen, jota Yki vain esittää. Dramaturgina Parkkisen pitäisi osata harhauttaa lukijaa paremmin.
Kirjassa on kuitenkin eräs ilahduttava piirre. Kotimaisessa fiktiossa kuvataan kenties ensimmäistä kertaa ns. pelimiesyhteisöjä, järjestäytyneitä naistenkaatajia. Itsehoitoa sekin.
Herman Raivio
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.