Vilja-Tuulia Huotarinen: Iloisen lehmän runot. Runoja, 69 s. WSOY 2009.

Vilja-Tuulia Huotarinen osoittautuu kokoelma kokoelmalta yhä varteenotettavammaksi tekijäksi. Iloisen lehmän runot on kirkasta lyriikkaa. Sanottava on kestävää ja yleistä huolimatta aiheen edellyttämästä hyvinkin henkilökohtaisesta panoksesta. Tarttumalla aiheeseen kaihtelematta, suoraan sarvista, tekijä välttyy teennäisyyksiltä. ”Vuolen ja hion, rapsutan, kaivan pahan pois.”

Runoissa on kokemuksellisuuden tuomaa uskottavuutta, niissä on lyyristä leimua ja sisällön voimaa. Ensimmäisessä osassa lehmät elävät omaa ainutlaatuista elämäänsä. Niiden nimet viittaavat hoitajien niille osoittamaan huomioon, Isolde, Penelope, Vicky Maaria, Holly Golightly, Prinsessa ja Wonder Woman.

Siinä aukeaa myös yhteys inhimilliseen maailmaan. Huotarisen kirjoittaessa lehmistä ihminen on läsnä mitä suurimmassa määrin. Lehmät esimerkiksi näyttelevät tervettä, mutta tietävät kun on aika lähteä.

Huumori heittyy kokoelmaan viittauksellisuuden ja inhimillistämisen kautta. Milloin lehmä taistelee maamiinoja vastaan tai ne ”sammuvat kaulakkain heinäseipään alle”. Kuin kuka tahansa meistä ”ne ovat tuhon omat mutta ajattelevat sitä vasta huomenna”. Auton takapenkillä retkottavalle liikaa reittä ja takapuolta omaavalle Jenniferille, mopotytölle, runominällä on asiaa: ”Jos auringon säteen voi punnita vain pimeässä, Jennifer, punnitse se nyt: minä rakastan sinua.”

Lehmät nähneen on helppo palauttaa mieleen höyryävä kuva laitumelta, kun ”ne polttivat piippua koko päivän”. Lukijaa kuumottaa, kun pieni valkoinen lehmä ei mieti rakkauden kaiken kestävää laatua, vaan ”muuta, se haluaisi antaa lypsäjälle suuta”.

Runoissa vallitsee avoin, hyväksyvä suhde lapsuuteen. Ja se, että ilo vallitsee, ei estä vakavien piirteiden ilmaantumista runoon. Kaipuun tunne, yölliset murheet, yksinjääminen ja pelko puskevat esille, salaisen sisaren surullinen kohtalo saa minän ymmälle. ”Tappelen surua vastaan se on sama kuin surun puolesta.” Mutta kevät tulee, ”tulee kun on pakko”.

Runo antaa myös luvan tuntea onnea, olla merkittävä. Ymmärränkö nauttia hetken ainutlaatuisuudesta? runo kysyy. Osaanko iloita siitä että olen erityinen? Ja mitä kaikkea tarkoittaakaan se, kun ”sisälläni aloittaa kikatuksensa uudenlainen kello”? Aforistinen ote iskee tulta etenkin Kädestälukija-osiossa. Oma itse, kämmen, on ”ainoa kartta mikä minulla on”. Mitään ei voi peittää, siitä mikä jää taakse jää varjoni, runo valaisee.

Runot suorastaan pulppuavat oivalluksia. ”Täytyy luottaa sumuun, siihen että se pettää varmasti. Ilman sitä elämä on selvää ja vaarallista… Ilman sumua ei voi valita mitään.” Kun mennään yhä syvemmälle, koko ajan on kysymys yhä pienemmästä, yhä yksityisemmästä, Huotarinen kirjoittaa.

Huotarisen runot ovat hedelmällinen sekoitus eläinkuntaa ja ihmisluontoa. Niiden suorasukaisuus on niiden pelastus. Tytön, naisen ja eläimen nahkoihin meneminen on tuottanut vakavasti otettavia iloisia runoja.

Matti Saurama

Ilmestynyt Parnasson numerossa 06/2009.