Nina Petander: Pläts! Romaani, 207 s. Otava 2009.

Onks siis tietsä TO-DEL-LA-KAAN viisasta panna romaanin nimeksi Pläts!, kun teos muutenkin herättää kiusallisia mielikuvia teiniproosasta ja myöhäispuberteetin ihmissuhdeongelmista?

Onneksi Nina Petanderin (s. 1968) esikoisromaani Pläts! on nimeään parempi. Sen voima on kielen notkeudessa ja kerronnan vivahteikkuudessa, joiden perustana on hallittu virkerakenne ja enimmäkseen onnistunut kuvasto. Niillä keinoin romaaniin kehkeytyy myös tummansorttista huumoria, etenkin silloin, kun hyväntuuliseen tapaan kuvataan perheväkivaltaa.

Plätsin (no niin, siinä se nyt nähdään: mihin pannaan huutomerkki genetiivissä?) päähenkilö ja minäkertoja on abiluokkaa käyvä Antiina. Hänen päivärytmiään säätelee ennen muuta pikkuveljestä huolehtiminen: veli on haettava päiväkodista, vietävä kotiin, katsottava millä tuulella äiti on, ja tarvittaessa suojattava veljen nopeaa perääntymistä sängyn alle pakoon äidin raivokohtausta. Nämä tilanteet eivät sinällään ole millään tavalla koomisia, pikemminkin traagisia, mutta nekin Antiina kuvaa kepeän hyväntuulisella otteella. Hauskasti särmikkäitä kuvauksia Antiina saa aikaan myös katsellessaan lähiön asukkaita ja heidän värikästä elämänmenoaan.

Abiluokka ei näytä koulutyön osalta kovin rasittavalta. Enemmän huolta tuottavat ihmissuhteet. Antiina saa vihanaisekseen Petronellan, koulun kauneimman ja suorituimman tytön. Kun Antiina sitten ihastuu sirkuskoulun Jonglööriin, yrittää ketku Petronella vikitellä tämän. Erinäisten dramaattisten vaiheiden jälkeen Antiina ja Petronella ystävystyvät. Siistiä.

Jonkinlaisesta mielialahäiriöstä kärsivä pohjalaisäiti on hyväntuulisempi silloin kun raamikas Huijari-Muurari ilmaantuu rynkyttämään hänet paremmalle mielelle. Huonohampainen isä poikkeaa toisinaan – yleensä myöhässä – ruosteisella Pompannapillaan. Sen nyt kyllä sanoisin, että jos kirjoittaa Pompannapista eli Fiat 600 D:stä, olisi se tunnettava paremmin.

Romaanin nimi Pläts! toistuu monessa tilanteessa, ja yleensä se kaiketi kuvaa lätsähtämistä. Olisikohan tämä tarkoitettu huumoriksi? Toinen erikoinen seikka on se, että romaaniin ilmaantuu muutamaan otteeseen ”dokumentintekijä”, joka haastattelee päähenkilöä. Metafiktiivisyyden suuntaan viittaava dokumentintekijä jää kyllä irralliseksi elementiksi, vaille järjellistä funktiota.

Ikävistä tapahtumista huolimatta romaani päättyy melko onnelliseen loppuun. Antiinan ja Jonglöörin rakkaustarinassa käy hyvin, ja isäkin saa valkoisena hohtavat tekohampaat. Päälle päätteeksi äiti ja isä osuvat samalle Mallorcan matkalle.

Olen tässä vähän urputtanut. Taidan olla väärää kohderyhmää. Mutta kyllä se siitä. Se on nyt kumminkin selvää, että Petanderilla on erinomainen kirjoitustaito.

Lasse Koskela

Ilmestynyt Parnasson numerossa 06/2009.