Miika Nousiainen: Maaninkavaara. Romaani, 351 sivua. Otava 2009.

Martti Huttusen kiihkon kohde on kestävyysjuoksu. Hän haluaisi palauttaa maailman siihen tilaan, jolloin Suomi vielä menestyi kestävyysjuoksussa eikä nuoriso istunut pleikkaa pelaamassa tai hypännyt Idolsissa nopean menestyksen perässä. ”Kympin juoksu on elämä itsessään. Siinä on kaikki elämän vaiheet.” Tytär Heidi saa Martilta joululahjaksi taulun, jossa on Kaarlo Maaninka, viimeinen suomalainen olympiamitalisti kestävyysjuoksussa. Kun kaveri tulee kylään, Heidi kääntää Maaningan piiloon. Taulun toisella puolella on esittelykelpoinen pop-tähti.

Miika Nousiainen kirjoittaa romaaneja, joista olisi helppo tehdä elokuvia. Ehkä se on hyve. Vadelmavenepakolaisesta suunnitellaan jo elokuvaa. Myös Maaninkavaara tempaisee heti alkusivuilla mukaansa. Huttusen perheen poika Jarkko juoksee nuorten PM-maastokisoissa hopeaa. Isä olisi odottanut kultaa, mutta kukat tilataan ja lähdetään Jarkkoa satamaan vastaan. Vaan poikaapa ei ilmestykään. Poliisi tulee kertomaan, että poika on luultavasti pudonnut laivasta mereen – tai hypännyt.

Isän masennusta helpottaakseen Heidi rupeaa juoksemaan. Heidi juoksee, Martti valmentaa. Näiden kahden vuorokerronnan varassa tarina kulkee. Enimmäkseen tarina etenee hyvin. Romaanin puolivälin jälkeen alkaa aavistella, että nyt lönkötellään liian pitkään. Rikos saattaa olla tahallinenkin, kun on kyse kestävyysjuoksusta.

Martin pakkomielteen syveneminen ja leveneminen synnyttää romaanin hupaisuuden. Heidin valmennusohjelman tehostamiseksi Martilla on perhepalaverissa ehdotus: ”Ajattelin, että voisimme luopua perinteisestä aikakäsityksestä, vaikka kuukaudeksi, tai ei tietenkään kuukaudeksi kun se on sitä perinteistä aikakäsitystä, mutta muutamaksi sykliksi. Poistettaisiin keinotekoiset rajoitteet perheen elämänrytmistä.” Kestävyysjuoksun häiriötekijöiksi voivat nousta myös rakkaus ja onnellisuus.

Maaninkavaarasta tulee väistämättä mieleen Kari Hotakaisen Juoksuhaudantie. Mielleyhtymä luo hehkua Nousiaisen ympärille, mutta on samalla raaka. Hotakainen on järisyttävän surullinen kirjoittaja ja siksi hauska. Nousiainen on hauska, hetkittäin. Maaninkavaaran juuret eivät kasva surusta. Nousiaisen mies on sketsihahmoista koostettu, tarkoituksella varmaan, mutta koostamisen kaava näkyy selvästi. Hotakaisen mies nousee intohimosta ja paisuu läpi kaavan. Hotakainen on ilkeä, romanttinen ja musta, Nousiainen siisti ja sujuva.

No, mukavahan Maaninkavaara on lukea. Nousiainen on kirjoittanut hilpeähkön ja haikeahkon romaanin ajasta, jossa kapinallisin kaipaa mennyttä. Satiiri on liian vahva sana. Ei Nousiainen ketään suututa. Romaanin loppuratkaisu on nätti muttei kaunis. Voimme nyökytellä Nousiaisen suuntaan tyytyväisinä, että nyt meillä on romaanit suomalaisen suhteesta ruotsalaisuuteen ja suhteesta kestävyysjuoksuun. Ehkä saadaan vielä suhde työhön, viinaan ja pakolaisiin?

Tarja Pulli

Ilmestynyt Parnasson numerossa 06/2009.