Fredrik Lång: Minä, Dosentti ja Jane. Romaani, 209 s. Suomentanut Marja Kyrö. Tammi 2009.

Fredrik Långin Minä, Dosentti ja Jane on niin intertekstuaalinen romaani, että sen suomenkielistä otsikkoa tekisi mieli lukea Salama-alluusiona. Dosentti ja Jane ovat kuitenkin sen verran erityyppistä väkeä kuin Olli ja Orvokki, että mahdollinen viittaus
pitäisi tulkita ironiseksi irtiotoksi kotimaisen realismin perinteestä. Taustan Långin romaanille muodostaa ”keskieurooppalainen traditio”, erityisesti itävaltalaisen Thomas Bernhardin tuotanto, johon kirjallisuusarvostelija Dick Soderstrom, romaanin päähenkilö, on perehtynyt.

Dick on itsekin bernhardilainen hahmo ja sellaisena nimensä mittainen mies: yläluokkainen kaupunkilainen, jolle maaseudun ihmiset näyttäytyvät toisen eläinlajin edustajina, ja itsetietoinen kulttuuri-ihminen, joka halveksii sekä hengettömiä porvareita että sivistyneistön keskinkertaisuutta. Dickin erityisinhokki on Dosentti, klassillisen kirjallisuuden tuntija, joka on hankkinut itselleen aseman kirjallisella hiekkalaatikolla kirjoittamalla kolumneja.

Tapahtumat sijoittuvat selvästi jonnekin Keski-Eurooppaan. Toisaalta Dickin kotikaupunki muistuttaa Helsinkiä: itätuuli kuljettaa metsäpalojen savua, ja hienostokaupunginosassa kadun päässä kimaltelee meri. Valtakunnan kulttuurielämän kuvaus satirisoikin ennen muuta Suomen älymystön edesottamuksia. Lång ei häikäile tehdä pilaa edes Raija Siekkisen kuolemaa seuranneesta kinastelusta.

Satiiriin lomittuu dekkariparodia. Dickin Jane-vaimon kirjailijasisaren romaania ei ole arvosteltu Dickin avustamassa lehdessä, tärkeässä mielipidevaikuttajassa. Masentunut kirjailijatar on tupakoinut juovuksissa vuoteessaan ja menehtynyt tulipalossa. Jane ei anna tapahtunutta anteeksi ja päätyy lopulta puukottamaan miestään. Sitten Jane löytyy murhattuna, ja Dickiä epäillään. Päästäkseen pälkähästä Dickin on löydettävä murhaaja, ja hän joutuu kaivamaan muististaan sen vähän minkä tietää inhoamansa dekkarilajin kliseistä. Niistä rakentuu romaanin juoni, jonka ratkaisu on harkitun banaali.

Näistä aineksista ei syntyisi kestävää kirjallisuutta, mutta Långin romaanin todelliset ansiot ovatkin muualla. Irvailun taustalla romaani analysoi vakavissaan nykykirjallisuuden mahdollisuuksia. Kulttuurimme on täynnä ääniä häiriöksi asti, mitä symboloi Dickiä vaivaava päänsisäinen kohina. Romaani on itsekin virittynyt monelle taajuudelle, ja se vyöryttää kirjailijoiden, teoreetikoiden ja filosofien nimiä ja ajatuksia lukijan tulkittaviksi. Tätä kaikkea voisi nimittää postmodernismiksi, ellei totuutta rakastava Dick suhtautuisi sanaan niin halveksivasti. Olisiko romaani pikemmin postmodernismin parodiaa kuin postmodernia parodiaa?

Lopulta totuus löytyy maaseudun rauhasta, jonne myös Ludwig Wittgenstein, romaanin kannalta olennainen filosofi, vetäytyi. Olisiko tätä pidettävä vakavasti otettavana elämänohjeena? Långin sivistynyt ja piikikäs romaani herättää paljon enemmän ajatuksia kuin käytössä oleva merkkimäärä sallii nostaa esiin.

Tuomas Juntunen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 06/2009.