Turkka Hautala: Salo. Romaani, 320 s. Gummerus 20009.

Episodiromaanin lajityyppiä on kehitetty aikojen saatossa yllättävän vähän. Siksi Turkka Hautalan (s. 1981) esikoisromaani Salo tuntuu hyvinkin tuoreelta.

Vertailukohdista tulevat hakematta mieleen Raymond Carverin Oikopolkuja ja Riku Korhosen Kahden ja yhden yön tarinoita, eikä Salo niiden rinnalla edes pahasti kalpene.

Salo kertoo pikkukaupungin ihmisistä, jotka kohtaavat toisensa ja joutuvat käsittelemään omaa ulkopuolisuuttaan. Yksinäisyyden kuori murtuu hetkeksi. Silloin jokainen pelkää, mitä alta paljastuu.

Näkökulma on yksityinen, puhujia on yksitoista. Ensimmäisen jakson kertojana toimii Nokian oloisen tehtaan johtaja todellisen Salon oloisessa kaupungissa. Aloitus on niin tömäkkä, että sen päälle olisi voinut rakentaa paljon enemmänkin. Surullinen tehtaanjohtaja on päätöksensä kanssa yksin, kaikki johtajat ovat. Ahdistus etsii ulospääsyä, paine kasvaa.

On kuitenkin harmi, ettei tätä jännitettä päästä kunnolla purkamaan, kun se jo laukeaa käsiin. Sen jälkeen romaani lähtee haaromaan muihin suuntiin.

Tehtaanjohtajan jälkeen puhuu narkomaani, eikä jaksossa ole enää jälkeäkään siitä yllätyksestä, jonka aloitus tarjosi.

Asetelmien kiinnostavuus vaihtelee muutenkin. Älykkö on remonttihommissa äijien kanssa. Pornonörtti väijyy lehdenjakajatyttöä. Maahanmuuttajaisä vaatii suomalaistunutta poikaansa puhumaan oudolla aksentilla, koska ”me muuda kebabbi ja piza joo. Mut me muuda muos eksotikka.”

Maahanmuuttajien suomea on harvoin käytetty kaunokirjallisuudessa näin elävästi. Muut henkilöt puhuvat paljolti Salon seudun murretta, mutta murteen affektiivisista piirteistä yleensä ylikorostunut koomisuus pysyy kiitettävästi kurissa.

Hautalan teoksen voima on arjen kuvauksessa, se tuntuu kipeältä ja todelta. Silti mikään Salossa ei ole niin kylmää, ettei huumori lämmittäisi. Ylilyöntejäkin sattuu. Niihin voi laskea ainakin rasistien hyökkäyksen ja paloittelumurhan jälkilöylyt. Kumpikaan ei olisi ollut välttämätön kokonaisuuden kannalta.

Moniäänisen episodiromaanin kaunokirjalliset ongelmat ovat ilmeisiä. Salossa jokainen kertoja harrastaa syvällistä itsereflektiota, oli kyseessä sitten iäkäs nakkikioskin myyjä tai nuori lehdenjakaja. Jokaisella on lähes yhtäläinen kielellinen kyky itseironiaan ja ympäristön terävään havainnointiin. Lukijan ei auta kuin hyväksyä tämä.

Vaikka Salon kussakin tarinassa on seuraavan siemen, juonta olisi voinut kuljettaa määrätietoisemmin. Nyt jaksojen järjestys on melko mielivaltainen. Vain Hattuleidin tarina nivoo henkilöitä löyhästi yhteen.

Salo tarjoaa monta mehevää alkua, joista seuraa hyvää kerrontaa mutta ei vielä oikein säväyttäviä päätepisteitä. Hautalan seuraavassa teoksessa olisi hienoa päästä näkemään, miten alkuasetelmat kehittyvät suuremmaksi kokonaisuudeksi. Hieno avaus tämä silti on.

Lauri Sihvonen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 06/2009.