Ilpo Tiihonen: Jumalan sumu. Runoja, 73 s. WSOY 2009.

Ilpo Tiihosen runoille on ominaista pienten ihmisten taaperruksen ja törmäilyn tarkastelu kosmisesta perspektiivistä, vauhdikkaat siirtymät arkisesta tähtitaivaalliseen. Jumalan sumussakin ollaan ”tähdissä pää”, ”jalat / tukevasti tomussaan”. Mukana on ihmeiden ionosfääriä ja tähtikarusellien pyörteitä.

Jumalan sumussa kielellä irrotteleva fabuloija ja karhea romantikko on myös kiinni tämän päivän todellisuudessa. Aikalaishulluuden hurmahengissä ja bonussetelisiipisissä jumalissa riittää irvailtavaa. Erasmuslainen inhimillisen tyhmyyden ylistys jatkuu luottorajan Rubiconiin asti.

Tiihosen edellinen kokoelma Largo (2004) sai osakseen suitsutusta ja palkintoja. Jumalan sumu tuntuu kuin ennalta rokotetulta pönötystä ja paskantärkeyttä vastaan.

Akateeminen keskustelija puhuisi polyfoniasta, moniäänisyydestä ja korkean ja matalan lomittamisesta. Tiihonen virittää tervakeuhkojen ja krapulakaisojen kuoron, jonka ”kakofonisessa niiskutuksessa, ryystämisessä / ja röhkynässä” ei ole loppua. Tai kuten runossa Arvo Turtiaisesta: ”Ensin paiskasivat minut vankilaan / ja sitten tuli toinen pytty eli tohtorinhattu.” Roolirunon ”minä” lupaa olla käyttämättä sitä kalaämpärinä, ainakaan arkisin. Hammasteknikosta yhteiskuntaruumiin purijaksi edennyt Turtiainen antaisi mahdollisuuden monenlaiseen poliittisuuteen. Runonsa lopuksi Tiihonen päästää toisen Kallion kundin rantabärtseille, tsiigailemaan “kun konttilaivaa skönella kulkee”.

Menneiden vuosikymmenten totiselle korkeakulttuurille irvailleesta käyttörunouden esitaistelija Tiihosesta on kuoriutunut perinnetietoinen, viehättävän vanhakantainen romantikko. Hän on tehnyt laajalti kunniaa kotijumalilleen. Jumalan sumussa ovat vuorossa Turtiaisen ohella P. Mustapää, Eino Leino, Lauri Viita ja ”Badding” Somerjoki.

Kun maailmoja ja aikatasoja törmäytetään, voi hyvin puhua yhdestä, viittoa toiseen ja tarkoittaa kolmatta. Niinpä ”Mustapää nukkuu” pohtii tiedostamattoman merkitystä luomisprosessille, totta, unta ja fiktiota. Pukkaavat sieltä esiin Puck ja Oberonkin, ja heidän kauttaan William Shakespeare.

Viita-tribuutti puolestaan tarkastelee lähiöiden sarjafilmitodellisuutta, yrityksiä sulkeistaa elämään väistämättä kuuluvat surut ja menetykset vaikenemalla niistä.

Tyhjenevien tehtaiden, pätkätyöläisten ja katteettomien virtuaalilupausten Suomea käsitellään kaurismäkeläisen kolhuisella lämmöllä ”ja hellästi / perkele”.

Paikoin jälki on myös odottamattoman kitkerää. Runo ”Kyllönen” yhdistelee brutaalia väkivaltakuvastoa, puupeltojen jalkoihin jäävää ekologista monimuotoisuutta ja peri- ja perussuomalaista ”missä nurkassa asekaappi seisoo” -asennetta. Marketista haetaan makkarat, kaljat ja iltapäivälehti japanilaisella peltiautolla. ”Syön, piereskelen, käyn ohitusleikkauksessa / ja ammun naapurin. / Ei se sen kummempaa ole, metsätalous.”

Kun mitallisuus ja loppusointu olivat vielä modernistisella runoagendallamme ei ei ja hyi hyi, Tiihonen teki melodisia tutkimusmatkojaan. Nytkin hänen suomalaiskuvansa svengaavat ja soivat, kertosäkeitä myöten.

”Sikala Bluesin” (ei-helsinkiläisille tiedoksi: ravintola Sea Horse Punavuoressa) Kiinaan keikkatöihin lähtenyttä tyttöystäväänsä surevan nuoren miehen valitus voisi toimia Leevi and the Leavingsin sanoituksena. En sano tätä ivallisesti. Suomalaisuuden psykopatologi Gösta Sundqvist ylsi 1970–80-lukujen sanoituksissaan melkoisiin oivalluksiin. Leevi and the Leavings vuodatti pintatasolla kyyneliä keskioluttuoppiin, hörönauru jäi rivien väliin. Tiihosella on toisinpäin: vauhdikas, värikkään anarkistinen ilmaisu kuljettaa mukanaan tummaa pohjavirettä.

Ilpo Tiihosella, kaikkeuden kuokkavieraalla, on melkoinen säetaiturointi päällä. Paikoin mennään helkyttelyyn helkyttelyn vuoksi. Vaarana on itseriittoinen verbaaliakrobatia, joka liihottelee korkealla kuvaamiensa ihmisten ja ilmiöiden yllä.

Pellepoliitikoille ja tekstiviestimisseille naureskelun olisin jättänyt kokoelmasta pois. He tekevät sen itse, ja vaikka eivät tekisikään, tätä sektoria on syksyn proosatarjonnassa riittämiin.

Ironia ja ilkamointi vapauttavat Tiihosen myös olemaan tosissaan, epäsentimentaalisella tavalla romanttinen ja säälittelemättömän koskettava. Kolmossikermän globaalin kodittomuuden kuvat vievät Manilaan, Firenzeen ja kolmannen maailman pakolaisleireille.

Kun puolueuskollisuuden pakkopaita ei ole päässyt liikaa puristamaan, voi vielä 2000-luvullakin uskottavasti runoilla satamaduunarien ruokapaikasta ”Suomen eteläisimmässä niemessä, / kun soppalautaselta lusikoimme silkkaa valoa / ja mureni näkkileipä suussamme kuin sääty-yhteiskunta”.

Tai pistää Turtiaisen toteamaan: ”minä sanon teille vain että Saliinin / minä sängynlaidalle kuvasin, en Stalinia.”

Käsityksiämme 1970-luvun runoudesta hallitsevat toisaalta kovaa ja korkealta julistanut poliittinen runous, toisaalta korostetun pienimuotoinen luontolyriikka. Kyseisellä kymmenluvulla aloittaneista ovat sittenkin jääneet parhaiten elämään Arto Mellerin, Arja Tiaisen, Teemu Hirvilammin ja Ilpo Tiihosen vimmaisempi näkemys ja elämännälkä.

Elämän ja kuoleman kysymykset lomittuvat luontevasti Suomen ja maailman tilaan. Runoilijan Jumala näyttäisi olevan panteistisesti koettu luonto. ”Sano sadetta, kuuntele heinää / sano metsää, taivas ja suo / Satavuotiaan hirven silmät / näkevät luojasi luo.” Samoin rakkaus: ihmiselon eroottinen väripaletti ulottuu vanhenemisen ja kuoleman varjostamasta, seesteisestä lemmestä ”pimpinpurppuraan”, ”puraisunviolettiin”, tuhansien öiden turkoosiin ja siveettömään, hellään sienaan.

Runo ”Kaikkeus” on eräänlainen epäilyksen evankeliumi. Se luotaa ihmisen kosmista yksinäisyyttä, pelkoa ja voimatonta hyvyyden kaipuuta. Silti Tiihonen ei nähdäkseni poissulje mahdollisuutta, että jotain ihmistä suurempaa on.

Tiihosen runojen suurin ongelma on, että niitä ilmestyy liian harvakseltaan. Largon jälkeen odotusta kesti puoli vuosikymmentä. Vanhan materiaalin kierrätykseltä maistunut, kirjamuodossakin ilmestynyt näytelmä Kaipaus (2006) tuskin tyydytti nälkää.

Jani Saxell

Ilmestynyt Parnasson numerossa 06/2009.