Monika Fagerholm: Säihkenäyttämö. Romaani, 400 s. Suomentanut Liisa Ryömä. Teos 2009.

Monika Fagerholmin uutta romaania Säihkenäyttämö mainostetaan itsenäisenä jatko-osana muutaman vuoden takaiselle Amerikkalaiselle tytölle, ja romaanin prologinomaiset ensimmäiset 80 sivua lupailevatkin jatkoa siihen, mihin edellinen kirja loppui. Kerronnalliset ja temaattiset symmetriat kirjojen välillä laajentavat Seudun fiktiivistä universumia: edellisen kirjan säihkenäyttämö, Sandra Wärnin tyhjä uima-allas, on uudessa kirjassa siirtynyt maan päälle. Tarkempi osoite on kolmas-ja-puoles kerros teinityttö Ulla Bäckströmin kotona. Tällä uudella näyttämöllä Ulla vaalii amerikkalaisen tytön legendaa, ja aivan edellisen kirjan Doris Flinkenbergin tavoin on Ullan kohtalona ennenaikainen kuolema.

Säihkenäyttämö laatii mytologiaa siitä, mikä oli edellisessä kirjassa mystistä (kuten amerikkalaisen tytön Eddien kuolema ja Sandran äidin Lorelei Lindbergin katoaminen) ja joka Sandran ja Doriksen leikkien ja kertomusten kautta muuttui myyttiseksi. Amerikkalaisen tytön kertomuksesta on tullut teatteriesitys (pääroolissa Ulla), ja niin ikoniseksi legenda on Seudulla muodostunut, että Eddie ja tämän oletettu surmaaja Björn löytyvät ikuistettuna matkamuistomyymälän lumisadepallosta. Legendan jähmettyminen kitschiksi rihkamakaupassa on täysin johdonmukaista kehitystä – ja Fagerholmilta hilpeä vastaveto oman fiktionsa lähtökohdille.

Alun ilotulittelun jälkeen tapahtuu kuitenkin yllättävä muutos. Kirjan pitkässä keskijaksossa sekä tyyli että ääni tummenevat, ja tarinan painopiste vaihtuu teinimyyttisestä aikuismaisen arkipäiväiseen. Sandran ja Doriksen eskapistiset mielikuvitusmaailmat ovat uudessa kirjassa mukana ainoastaan viitteenomasesti. Ulla, joka olisi voinut olla kirjan päähenkilö, loistaa poissaolollaan.

Säihkenäyttämön keskeisille henkilöille Suzettelle, Maj-Gunille ja Solveiglle ovat myytit tyhjiä rakennelmia. ”Tarvittiin enemmän mielikuvitusta kuin heillä oli. Jotta voisi tehdä todelliseksi, mahdolliseksi sen leikin, joka ei oikeastaan koskaan leikki ollutkaan, vaan oma maailmansa.”

Elämä on repaleista, ja elämä ilman tarinoita on yhtä tuskaa. Kun ihmismielen selittämättömyyksille ei ole mielikuvitusmaailman piiloja, korostuu Säihkenäyttämössä väkivallan ja kuoleman läsnäolo ja alastomuus. Kirjan kertoja vetoaa toistuvasti ”realismiin”, vetää tarinan ”pam, takaisin todellisuuteen”. Ja silti, päässä koko ajan soiva arkaainen laulu, transsendenssin kaipuu.

”Kaikki se pimeä ja kuolema, syyllisyyden ja kaipuun ruokkima, oman itsensä pelko, – – kunnes ne jymisevät päässä ja dunk dunk muuttuvat todellisemmiksi kuin alkuperäiset kohtaukset, se mitä todella tapahtui. Todellisemmiksi kuin todellisuus. – – Normaali muuttui koko ajan kummalliseksi. Keskellä elämää on kuoleman vietti. Hän halusi pois, mutta silti oli jäätävä, hievahtamatta pallille.”

Luen Säihkenäyttämön keskijakson eräänlaisena vasta-aiheena edelliselle kirjalle. Fagerholm kuvaa ihmisen asemaa kahden tyhjiön välissä: arjen ja järjen pitäessä myytit loitolla tuska lisääntyy, samalla kun myyttien kaipuu pilkkaa rationaalisuuden köyhyyttä ja kyvyttömyyttä rakentaa elämälle mielekästä tarinaa.

Henkisten varaventtiilien puutteessa umpioituva pahoinvointi johtaa puolipsykoottiseen sisyfostouhuun: kauniit kankaat – Amerikkalaissa tytössä keskeinen myyttiä luova figuuri – revitään ja leikataan matonkuteiksi, vaikka mattoja kutova eukko on kuollut jo kauan sitten.

Tällä tavalla luettuna myös kirjan nimi, Säihkenäyttämö, muodostuu alakuloiseksi ironiaksi. Olihan tässä kirjassa sammuva Säihkenäyttämö Sandralle ja Dorikselle eräänlainen schopenhauerilainen tahdon ja mielteen ilmenemisen areena. Kun tragedioille ei ole pakoteitä, muodostuu kärsimys yksinäiseksi, jolloin rikkoutuneet unelmat eletään kirkkomaalla: ”Suzette itkee vähän, vain ikiomia kyyneleitä. Tyyntä itkua hautausmaalla, sitten hän kulkee tyynesti takaisin uuteen asuntoonsa kunnan keskustan kerrostaloissa.” Ja Maj-Gun, joka samaisessa paikassa pitää vastaanottoa kulmakunnan pojille: ”Maj-Gunin verta vuotava teinipeppu räntäsateessa hautakivien keskellä.”

Harvoin on aikuismaailma ollut näin vähien illuusioiden varassa: ”Ei. Ei mitään vernissaa tässä, ei ruusuisia öitä eikä syntymäpäiviä, ei mitään. Vaan – onnettomuuksia. Kansanlaulu. Monta säkeistöä. Jokaisessa sama asia. Helmiä kaulakorussa. Ikuinen toisto. Yhä uudestaan.”

Fagerholmin tapa luoda kontrastia omien kirjojen välille on mielenkiintoinen. Jatko-osat, jotka ilman kriittistä itsehavainnointia jatkavat valmiissa urissa ovat aina arveluttavia. Säihkenäyttämö ei kuitenkaan mielestäni onnistu toteuttamaan omia pyrkimyksiään. Siinä, missä kirjan keskijakso vielä selviytyy fiktion painopisteiden siirtämisessä, jättää lopputulos ymmälleen.

Prologi lupailee mytologian rakentelun jatkuvan, mutta kirjan kulminaatiopiste – Suzetten ja Ullan yllättävä kohtaaminen Säihkenäyttämöllä (Ullan huoneessa), jossa Suzetten sielun pimeydet alkavat hurjalla tavalla purkautua – on pari sataa sivua myöhemmin täysin irtonainen tarina. Sellaiseksi se myös jää, eikä Fagerholm liiemmin pohjustele.

Luulen tunnistavani Fagerholmin pyrkimyksen. Kerta toisensa jälkeen hän kirjoittaa kaiken olevan ”Leikattu poikki. Keskustelu. Kaikki yhteydet. Matonkuteet.” Mutta kokonaisuus ei toimi: osittaisesta psykoottisesta muistinmenetyksestä kärsivän Suzetten olotila peilautuu itse fiktioon, joka ikään kuin hajoaa palasiksi omasta kosketuksestaan: se miksi lukijan pitäisi kuvitella Suzetten ja Ullan tapaamisen herättävän ”Suzettessa jotakin henkiin”, ja että syntysi jokin ”yhteys”, joka ”ravistelisi hänet jonnekin muualle” jää täysin pimeän peittoon.

Mikäli kirja loppuisi tähän, olisi tässä hyvä piste kirjaparille, jonka yhteinen nimikin on ”Säihkenäyttämön loppu”. Mutta kuviota on sotkemassa Fagerholmin lisäämä epilogi, jossa palattaan amerikkalaisen tytön kuolemaan ja, paha kyllä, kerrotaan mitä tapahtui todella. Mikään ei ole tylsempää kuin fiktion sisäinen ”totuus”, ja harvinaislaatuisen hyvä projekti saa mitäänsanomattoman lopun. Paniikinomaisesti etsin subtiileja kytköksiä, mutten löydä. Ja muistan toki, että yhteydet on revitty rikki, mutta silti loppuratkaisu vaikuttaa lähinnä rakennevirheeltä.

Jos epilogin äänenä olisi, esimerkiksi, anonyymi kertoja – ”minä en ole täällä” – olisi uusi tulkintaulottuvuus avautunut: Myytti on kuollut – eläköön Myytti! Epilogi tuntuu lähinnä lisätyn tyydyttämään vanhoja kunnon kuinkas-sitten-kävikään-lukijoita, ja päädyn seuraavanlaiseen johtopäätökseen: Säihkenäyttämö ei olekaan niin paljon vastakirjelmä kuin toiveuusinta, jolle Fagerholm on yrittänyt löytää uutta lähestymiskulmaa – ja epäonnistunut loistavasti.

Mutta koska mikään ei ole tyylikkäämpää kuin riman pudottaminen maailmanennätyslukemista – ja koska en millään kykene haihduttamaan päästäni ajatusta siitä, että Fagerholm Säihkenäyttämössä harjoittaa naama pokerina saatanallista darlingien tappamista – on lukeminen pikimmiten alettava alusta.

Oscar Rossi

Ilmestynyt Parnasson numerossa 06/2009.