On meillä siäli ihmistä

Sirpa Kähkönen: Neidonkenkä. Romaani, 358 s. Otava 2009.

Sirpa Kähkösen kuopiolaissaagan uudessa kirjassa Neidonkengässä eletään kesäkuuta 1942.

Sotavuosien huolellisen, eläytyvän yhteisökuvauksen aloitti Rautayöt, romaani välirauhan kesästä 1940. Rautaöitä ennen ilmestynyt Mustat morsiamet oli kuvannut kaupunkilaisten historiaa kansalaissodan jälkeisinä vuosina.

Sarjan kolmas, Jään ja tulen kevät, kuljetti henkilönsä jatkosodan alun kesään. Uutta Neidonkenkää edeltänyt Lakanasiivet, kaksi vuotta sitten ilmestynyt, on laajin ja mielestäni tähänastisista paras sarjan osa. Lakanasiivet sijoittui Kuopion ainoaan jatkosodan aikaiseen pommituksen päivään kesällä 1941.

Kesä tuntuu olevan Kuopion vuodenaika. Kesällä on hyvä levitellä romaanihenkilöitä pihamaille ja jalkakäytäville, torinreunoille ja uimarannoille tapaamaan toisiaan ja havainnoimaan maailmaa. ”Hän on kuin kesäinen kuu”, ajattelee tehtaanjohtaja Ensio Mertanen rakastetustaan, ravintoloitsija Edith Vallista. ”Taivaan kirkkauteen sulautunut, valoton kuu, jota ei koko päivänä huomaa vaan joka sitten äkkiä kiinnittää huomion varjoisan metsän yläpuolella valtavana kelluessaan.”

Neidonkengässä sota siis jatkuu, pula vaivaa, kaupungissa on saksalaisia joukkoja. Kulkee varovaisia huhuja, että talvella olisi tehtaalla kohdeltu sairaita venäläisiä sotavankeja epäinhimillisesti. Niin ali-ihmisiä sopiikin saksalaisten mielestä kohdella. Kovapintainen baskeripäinen köyhä työläisnainen on toista mieltä. ”Kyllä on meillä siäli ihmistä, olipa hiän yli eli ali, siäli sitä jota ei kenkään vieraalla mualla auta.”

Kuvittelen, että optimistisen kirjailijan on tarkoitus vihjata kesään keskittymisillä siihenkin, että aurinko valmistelee risukasaan paistamista. Sarjahan haluaa ilman muuta jatkua. Edellisessä osassa rintamalle lääkintäpotiksi lähetetyistä innokkaista Sirkasta ja Ullasta kuullaan vain maininta – ei kai heitä voi tuntemattomaan kohtaloon jättää. Ja kotirintamalla Kuopiossa on joukko kiinnostavia naisia ja myös muutama mies, joiden henkilöhistoria on kesken. Lapsetkin ovat Kähköselle mieluisaa väkeä; viehättävät lapset voi kirjoittaa puhumaan luontevia, lennokkaita, lyhyehköjä murrerepliikkejä. Niissä Kähkösen konstailematon savolaisuus on parhaimmillaan.

Syntyperäisten kuopiolaisten joukkoon Sirpa Kähkönen kirjoittaa muualta tullutta väkeä. Kolmeen 40-lukua aloittavaan osaan on valikoitunut tärkeiksi toimijoiksi kauempaakin kuin Kannakselta saapuneita. Jään ja tulen keväässä esiintyi rehti ja rakastettava britti Mulligan. Lakanasiivissä hurmasi kabareetaiteilija Mizzi, jolla ennätti jopa olla lyhyt romanssi Bertolt Brechtin kanssa Helsingin asemanseudulla. Neidonkenkään on kirjoitettu belgialainen lehtinainen Marieke Candrix, jonka epävarmat natsisympatiat ja Euroopan tuntemus laajentavat kesän 1942 kuvausta.

Vaan kaikista seikkailijoista huolimatta: lempihenkilöni ovat romaanien heleät lapset. ”Lähetäänkö kahtelemmaan olisko niitä neijonkenkiä.”

Kaisa Neimala