Jyrki Vainonen:
Tornit.
Romaani, 239s.
Tammi 2009.

Tornit on romaani haaveen ja fantasian vetovoimasta, irtautumisen pakosta ja löytämisen vaikeudesta. Syyllisyyden ja syyllistämisen tunne painaa, sitkeä etsintä kamppailee tavoittamattomuutta vastaan. Tornit maalaa myös harsoon hämärrettyä ajankuvaa ja tekee moraalis-filosofisten peruskysymysten ajatusmatkaa. Kerrontaa höystävät inhorealismi ja avoimen mystinen henki sekä allegoriset viittaukset.

Itse torni on sekä näköalapaikka että vankila, konkreettisen ohella symbolinen. Käännekohdat ja jännitteiden huipentumat sijoittuvat torniin, väliajat seilataan avoimena vellovan kuvitteellisuuden vesillä. Vainonen sekoittaa romaanin reaalikehyksiin totutusti ja jokseenkin taitavasti sadun, fantasian ja kauhukertomuksen aineksia. Tyylillinen ääriasento torjuu pidättyväisyyden tehoja, mikä näkyy hyvin seksuaalisen halun kaihtelemattomassa kuvauksessa.

Romaanin perheeseen kuuluvat äiti, maineikas näkijä, sekä lapset Henrik ja Elviira, joka on kuollut lapsena tapaturmaisesti. Henrik on saanut niskoilleen puhe- ja liikuntakyvyttömän äitinsä saattohoitamisen. Hän ei kykene torjumaan vastenmielisyyttään äitiänsä kohtaan ja lähes kiduttaa tätä. Nyt hän on saanut tehtävän haudata kuollut äitinsä. Hautausohjeet Henrik löytää äidin amuletista: tämä on pilkottava ja palat kaivettava tarkasti eri paikkoihin kotipuutarhaan. Poika tekee työn. Alkaa matka ja tie kohti ratkaisua. Lapsuuden lintu lehahtaa tuon tuosta lähettyville, uhkaa ja kantaa. Odotus ja ankarat kokemukset päättyvät aikanaan.

Romaanin tapahtumat sijoittuvat outoon maailmaan. Henrikin kotipaikka on Ravike ja alue, jonne hän tulvan myötä ajautuu, Barnren. Niitä seuraa Won kuningaskunta, jota hallitsee kuningas Hungerbert. Naisten, Larisan, Leandran sekä Hiilden rinnalla myyttisyyttä lisäävät naisenhahmoiset kasvioliot, Amorit.

Päätarinan kertoja on Henrik, toisessa puhuu äiti. Näkijä tietää ja näkee, poika kokee. Vaikka kertomus viittaakin ns. oikeaan todellisuuteen, sen vire on sadun hämärtämä, tunnelma viritetty salaperäiseksi. Meno suorastaan lemahtaa tarujen epämuodikkuudelta. Vähitellen kuvat limittyvät ja mennyt ja nykyinen, kadonnut ja todellinen lähentyvät.

Romaanissa vallitsee outouden henki. Se on opetus- ja moraalitarinoiden sukua. Tarvittaessa kerronta on ehdotonta ja inhorealistisuudella värjättyä. Joissain kohdin tarina uppoaa liian syvälle sadun naiiviuteen. Romaanissa on myös siellä täällä ihmeen hankalia sanavalintoja. Liekö kyse tarpeesta olla kärjistetyn krouvi ja vältellä tyhjää hienostelua, tai sitten vain yksinkertaisesti koville ajettu tyylittely karahtaa kiville.

Vainonen jatkaa Torneissa valitsemansa omintakeisuuden tiellä ja se on erinomainen asia. Hänessä on ihailtavaa itsepintaisuutta vähän Maarit Verrosen ja Joel Haahtelan tapaan. Kirjallisuuden itsellisyys on korkeassa kurssissa, ulkoinen ei matkaa määrää. Kirjailijasta kuoriutuu kuin salaa näkijän ja parantajan piirteitä.

Matti Saurama

Ilmestynyt Parnasson numerossa 07/2009.