Juha Hurme: Puupää. Romaani, 349 s. Teos 2009.
Teatterimies Juha Hurmeen toinen romaani, populaarikulttuurin ilmiöitä kunnianhimoisesti ja antaumuksella analysoiva Puupää, on taidetta ja korkeakulttuuria parhaimmillaan. Se etsii urheilun, rillumarein, hippirokin ja monen muun viihteenalan moraalisesti kestävää ja inhimillisesti autenttista ydintä ajatuksettoman roskan alta. Se kritisoi yhteiskuntaa, joka sallii ihmisen tyytyä toteuttamaan vain eläimellistä, rajatonta kasvua tavoittelevaa puoltaan. Vähän väliä se kiepahtaa kosmiseen äärettö-
myyteen ja sulkee näköpiiriinsä paitsi nykyisen ihmiskunnan myös kaikki aiemmin eläneet lajitoverimme ja koko maailmankaikkeuden historian. Hassuahan sellainen tietysti on, mutta samalla myös vilpitöntä ja koskettavaa: kuin Puupää-elokuvat parhaina hetkinään.
Moniaalle haarovan tekstikasauman kehyksen muodostaa näyttelijä N:n tarina ja ytimen yhden miehen näytelmä nimeltä ”Puupää”. N. on palkattu viisivuotiseen projektiin, jonka tavoitteena on ollut esittää näytelmää ympäri Suomea yhteensä 500 kertaa. N. on hoitanut paitsi kaikkien roolien esittämisen myös lavastamisen, lipunmyynnin ja kahvitarjoilun. Varmaankin kiinnostava haaste taiteilijalle, mutta samalla toki satiiria siitä miten työt on nykyisin järjestetty myös vähemmän luovilla aloilla. N. on suoriutunut urakastaan kunnialla loppumetreille saakka, mutta juuri ennen projektin umpeutumista hän on kuitenkin kadonnut jäljettömiin.
Romaani muodostuu N:n jälkeenjääneistä vihkoista, joissa on ”Puupään” käsikirjoituksen lisäksi myös muita näyttämölle tarkoitettuja tekstejä ja kiertuepäiväkirja sekä roppakaupalla esseistiikkaa. Pisimmät kirjoitukset käsittelevät rock-musiikin marginaaliin unohtunutta ihmelasta Randy Californiaa ja näyttelijänä epäonnistunutta Eero Kilpeä, kuuluisan kirjailijan veljeä. N:n ja Hurmeen julkilausuttuna lähtökohtana on ajatus, että kiinnostava huonous on arvokkaampaa kuin standardipätevyys. Jokainen ihminen on laulun arvoinen, ja tätä ilmentää reppanoiden Puupää-hahmojen ja heitä esittäneiden näyttelijöiden traagisen elämän nostaminen parrasvaloihin.
Puupään kytkökset kotimaisen kirjallisuuden perinteeseen ja nykyisyyteen ovat selvästi nähtävissä. Hurmeelle tärkeä Alexis Stenvall mainitaan jo toisella sivulla, ja lukiessaan voi vähän väliä bongailla viitteitä ja vaikutteita: tuo pätkä on ehtaa Hotakaista, tuo lause silkkaa Seppälää, tämä juttu Arto Salmista ja niin edelleen. Sekalainen cocktail on kuitenkin kokonaisuutena persoonallista Hurme-juomaa, jota kelpaa särpiellä ihan sen itsensä vuoksi. Suppeampana teos olisi varmasti ollut linjakkaampi (vrt. Hotakaisen Buster Keaton), mutta Hurmeen tinkimättömän asenteen, avaran näkemyksen ja reteän huumorin äärellä pikkuseikoista niuhottaminen tuntuisi puupään touhulta. Ronskisti ranttaliks’ vaan.
Tuomas Juntunen
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.