Julia Franck: Keskipäivän haltija. Romaani, 405 s. Suomentanut Raija Nylander. Avain 2009.

Odotukset ovat korkealla, kun tarttuu saksalaiskirjailija Julia Franckin ensimmäiseen suomennokseen. Kotimaassaan Keskipäivän haltija sai arvostetun Deutscher Buchpreis -palkinnon, ja sen käännösoikeudet on myyty yli 30 kielelle.

Kirjan luettuaan voi todeta, että mitään kirjallista pikaruokaa se ei ole. 1900-luvun alkupuolen Saksaa kuvaava romaani koettelee piinallisen verkkaisella tyylillään lukijan kestävyyttä, mutta ei turhaan. Lopussa kärsivällisyys palkitaan.

Teoksen päähenkilö on juutalaistaustainen Helene, jonka koettelemuksia romaani kuvaa eläytyen mutta samalla taidokkaan etäännytetysti, kuin unenomaisesti. Franck rakentaa epookkia ja viljelee mielellään hupsuja ja originelleja henkilöhahmoja. Helenen isä on yltiöromanttinen sotilas, joka rakastettunsa takia myöhästyy sodasta. Hänen äitinsä taas on arvaamaton raivopää, joka luulee pölyhuiskuja linnunsiiviksi.

Helenen likeisin ihminen on elämäniloinen Martha-sisko, joka ei juuri peittele sapfista suuntautuneisuuttaan. Hänen kauttaan groteski perhekuvaus saa lämpöä ja hellyyttä. Allegoriaakin voi ailahtelevien henkilöitten kautta suuntia: Helenen perhe on sekaisin, koska koko ensimmäisen maailmansodan hävinnyt Saksa on kaaoksessa.

Siskosten elämä urkenee, kun he pääsevät Berliiniin rikkaan tätinsä hoteisiin. Kokeilunhaluinen Martha uppoutuu suurkaupungin paheisiin, kun taas eteerisempi Helene rakastuu nuoreen opiskelijaan.

Mutta toinen maailmansota roihahtaa, ja vastoinkäymiset alkavat seurata toisiaan. Viikatemies käy kylässä, juutalaisia vainotaan ja monen mutkan kautta Helene päätyy vastentahtoiseksi yksinhuoltajaksi. Lopulta sota alkaa kääntyä Saksan tappioksi ja puna-armeija kolkuttelee kaupungin portteja.

Romaani hyödyntää siis klassisen tragedian pohjapiirustusta, jossa ihminen yrittää rimpuilla kiinni hyveessä mutta kohtalo tahtoo toisin. Franck kirjoittaa lavealinjaista epiikkaa, jossa Helenen kärsimysnäytelmä tihentyy pinnan alla mutta purskahtaa viimein sodan myötä pintaan. Erityisen järkyttävä on esimerkiksi kohtaus, jossa sairaanhoitajana työskentelevä Helene yrittää itse abortoida itsensä.

Franckia ei siis kiinnosta niinkään se, kuka murtuu ääritilanteessa, vaan se, millaisia muotoja ja seuraamuksia tuo murtuminen saa. Helenen tapauksessa lasku lankeaa erityisesti hänen poikansa Peterin kannettavaksi. Kun äiti on vieraantunut omista rakkaudentunteistaan, lapsen kokema tyhjyys jättää kokonaisen sodan varjoonsa.

Vaikka toista maailmansotaa on käsitelty kirjallisuudessa jo lähes kyllästymiseen asti, Julia Franck kaivaa sen syövereistä vielä muutaman ennen kertomattoman kohtalon. Hänen käsissään huoleton ilonpito Berliinissä taittuu kuin vaivihkaa raunioiksi pommitetun Saksan haavoihin.

Samalla lukija vajoaa teoksen raameihin. Helenen ja Peterin kohtaamattomuus väristelee selkäpiissä vielä kauan takakannen sulkemisen jälkeen.

Tero Tähtinen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 06/2009.