Helmi Kekkonen: Kotiin. Novelleja, 128 s. Avain 2009.
Helmi Kekkosen esikoisnovelleja hallitsee vääjäämättömyyden henki. Miten paljosta me olemme joutuneet luopumaan, toteaa ensimmäisen tarinan Ilona. Ihmiset elävät hiljaisten koettelemusten ja pettymysten kanssa, usein hajoamisen ja koossapysymisen hauraassa välitilassa.
Novellit kiinnittyvät väljästi toisiinsa, kertomukset limittyvät, yhden tarinan henkilö ilmaantuu toiseen. Tekijä käyttää ohuen ja läpinäkyvän kosketuksen tekniikkaa. Näennäinen tapahtumattomuus antaa mahdollisuuden ladata sisäisten liikahdusten ja suurten murtumien kuvaukseen paljonkin. Etäännyttäminen estää osoittelevuuden ja hämärtää sopivasti konkretiaa. Yleinen ikään kuin tulee sitä kautta vaivihkaa päin lukijaa. Tekijä on irrottanut otsikoiden alle novellista lauseen, joka ohjaa kohti tarinan ydintä. Ehkä sellainen viittaus on tarpeen, en tiedä.
Tekijä sitoo kokoelman päätösnovellin ensimmäiseen ja samalla koko nipun höllästi yhteen. Viimeisestä jää viisaasti pinnalle valon ja toivon sekä ihmeellisen uskon tunne. Kovilla olemisesta saattaa selvitä. Yhdessä novellissa eletään aikaa, jota ei enää ole. ”Vuodet vain tuntuivat lipuvan heidän ohitseen.” Henkilöitä vaivaa voimattomuus, heillä on pyrkimys johonkin, jota eivät osaa sanoiksi pukea. Kirjailija kuvaa taitavasti ihmisten välisten etäisyyksien mittaamattomuutta sekä vastausta vaille ja esittämättä jääneiden kysymysten taakkaa. Novelleissa lapsuuden muistot palauttavat mieleen sekä lopullisen tuhoisat että lähtemättömän raskaat jäljet. Kohtaamattomuutta ja ymmärtämättömyyttä tekijä kuvaa ulkopuolisten yrittäessä palauttaa sairas oikeaan todellisuuteen.
Kokoelman terapiakertomus paljastaa myös terapeutilla olevan elämän. Vanhusten tapaaminen puistossa taas tuo mieleen novellikaanonin tarkat ja hiljaiset mestarit. Kekkonen onnistuu hienovireisyydessä hyvin, eläytyminen vanhan miehen maailmaan ei jätä sanomisen varaa. Samaa sanomattoman kaunista koskettavuutta on novellissa, joka kertoo lapsettomuudesta kärsivän nuoren naisen tuntemista uusista liikahduksista.
Kirjailijalla on herkkyyttä kuunnella maailmaa sen pieniä liikkeitä ja viittauksia seuraten. Merkitysten rekisteröinti vaatii tarkkuutta, joka useimmiten onnistuu. Vain joskus ylivirittyneisyys saa novellin horjahtamaan. Näkyvimmin se vaivaa novellia Linnea, jossa tarinan kiinnittyminen toiseen novelliin on taitavasti toteutettu, mutta ajaminen kohti kliimaksia on hutera ja väkinäinen. Samoin terapiatarinassa tekijä käyttää unen osuutta yli tarpeen. Varovaisuus unien kirjaamisessa on aina paikallaan.
Kekkosen novelleissa on hiljaisen alakulon lisäksi toivon tunnetta ja selviytymisen mahdollisuus. Kokoelmaa ei voi sanoa yksinomaan suruvoittoiseksi. Joissakin novelleissa romanttisuus saa lähes hälyttävän naiivin asun. Kirjailija osaa kuitenkin pidellä tarinaansa yhtä aikaa herkästi ja määrätietoisesti. Novellisikermä luonnostelee esiin vahvan tekijän piirteet. Kokoelma on todellisuutta taiten peilaava, sisäistä maailmaa auraava puheenvuoro.
Matti Saurama
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.