Annika Luther: Ivoria. Suom. Raija Rintamäki. Nuortenromaani, 198 s. Teos & Söderströms 2009.

Annika Lutherin Ivoriaan on Otto Donner suunnitellut nuortenromaanien yleiskuvasta poikkeavan ulkoasun: näin hillityn himmeänvihreää harvoin näkee. Mikä ei tarkoita ettei kansi olisi kaunis ja sopiva.

Kuvassa on keskeisen tapahtumapaikan, koulutalon, ikkunarivejä ja tunnusomaista Helsingin ääriviivaa, joskaan kirjassa ei seikkailla tuomiokirkon maisemissa vaan lähinnä Töölössä. Raitiovaunujen osuus tapahtumissa ei ole yhtä tärkeä kuin kannessa. Kuvan valtava naakkayksilö on virkun mummelin näköinen ja taitaakin edustaa sekä miespäähenkilölle Alphonselle tärkeää Gri-gri-naakkaa että eläkkeellä olevaa ruotsin kielen lehtoria Maire Hyväkkää, väärinkäytösten pontevaa tarkkailijaa.

Ivorian ulkoasu houkuttaa pitkään selittelyyn siksi, että kirja tarjoaa lukijalle ihan fyysisen vastuksen. Se on näet nidottu niin kapein sisäpuolisin marginaalein, että parinsadan tiheän sivun selvittäminen vaatii kahden käden jatkuvaa ponnistelua. Jos olisin vastahakoisesti kaunokirjallisuuteen suhtautuva nuori, en jaksaisi taistella tietäni läpi näin vaikeasti avautuvan romaanin.

Annika Luther kamppailee kirjallaan suvaitsevaisuuden puolesta. Toinen päähenkilö Una Alexandra Mikkonen, lukiota aloitteleva tyttö, suvaitsee Norsunluurannikolta Skoonen kautta Suomeen perheensä mukana muuttanutta Alphonsea. Alphonse Sidiki on matemaattinen nero, haaveilee derivoimisesta ja integroimisesta, osaa selittää suomalaisille lukiolaisille, miten Sartre ja eksistentialismi ymmärretään oikein, ja näyttää tarvittaessa jumalaiselta.

Kärjistän, mutta niin kärjistää Unakin. Pitää tai ainakin sopii kärjistää, kun pyritään muuttamaan epäkohta. Tässä epäkohta on Suomen pakolaispolitiikka. ”Miksi helvetissä hän oli yrittänyt jäädä tähän sietämättömään, nurjamieliseen maahan!” Alphonse kaipaa muistojensa Norsunluurannikolle ja mielikuviensa Ivoriaan, jossa on auringon paahdetta ja sellaisia ihmisiä, jotka tervehtivät vastaantulijoita.

Una siis sietää Alphonsea ja auttaa häntä monimutkaisissa, jännittävissä, lähes uskottavissa piileskelyseikkailuissa. Una ei oikein siedä suomalaisia sukulaisiaan – näihin hän suhtautuu nurjamielisesti. Eno on naurettava, koska enolla on työpaikka UPM Kymmenellä ja kermanvalkoiset Volvon istuimet ja kaksi poikaa, jotka myös valmistuvat ”reippaiksi diplomi-insinööreiksi”. Enon vaimolla on ruudullinen kaulaliina.

Annika Luther poimii kyllä nykysuomalaiselämästä tuoreempiakin yksityiskohtia kuin Volvon ja ruudut. Kerronta, kuvailu ja huumori ovat nimenomaan reippaita. Alphonsokin oppii mainitsemaan ”viiittu”, vaikka hänen käytöksensä yleensä on korrektimpaa kuin samanikäisten suomalaisnuorten.

Ja, niin kuin lasten ja nuorten kirjoissa asiaan kuuluu, seikkailuilla on onnellinen loppu. ”Kaikki kaipaavat sielut saivat lohtua ja seuraa.” Unan äiti järjestää lopussa vielä yllätyksen, jota empaattinen lukija on osannut odottaa.

Kaisa Neimala

Ilmestynyt Parnasson numerossa 06/2009.