Mauno Saari: Haavikko-niminen mies. Tietokirja, 543 s. Otava 2009.

Kaksi uutista ja yksi poleeminen väite: Paavo Haavikon lonkka oli yliluonnollisen luja, ja hänen kämmenensä olivat kinkun kokoa. Ongelmallinen heitto on, että viimeinen elinaikana julkaistu kirja Ei, siis kyllä (WSOY, 2006) olisi ”monen mielestä” Haavikon myöhäiskauden merkittävin teos.

Miten niin merkittävin? Sen synty kuvataan vakuuttavasti: jo leijaileva, hajanainen ja itsenäiseen työskentelyyn kykenemätön, autioon talveen käpristyvä leijona vilkaisee Mauno Saaren laatimia yhteenvetoja käydyistä keskusteluista, ja ne arvoituksellisesti päätyvät kirjaan, copyright PH. Kun luin Ei, siis kyllä kolmesti, oli ainoa uutinen, että on olemassa sana ”pölyhäkki”. Tai sillä nimellä kutsuttava ilmiö. Kirjoitusta oli vähäisesti, tässä elämäkertahybridissä on suurempi määrä PH:n monologeista merkittyjä, eteneviä käsittelyjä. Jo ne tekevät Haavikko-nimisestä miehestä arvokkaan, tärkeän ja paremman.

Kinkku on Veijo Meren sana. Hänen kerrotaan kehuneen PH:ta presidentinvaalien alla: ”Se on voimakas mies, isoluinen, kämmenetkin kuin kinkut, ja henkisesti tarpeeksi vahva vaikka presidentiksi. Miksi ei esitetä?” Meren kautta saamme myös tietää, kuinka nuori PH ”pyöritteli” jo koululaisena tyttöä Arbetets Vännerin salilla. Lonkka on sikäli ällistyttävä, että PH:n raportoidaan kaatuilleen viimeisinä neljänä vuotena (joiden aikaisiin tapauksiin ja lentäviin mielteisiin ja leijuviin harhoihin ja katkelmiin kirjan näkökulma on vakuuttavin) kymmeniä kertoja. Minun kokemuspiirissäni sen ikäiselle yksikin on kohtalokas, johtaa patjahautaan.

Katkelmiin kuuluvat myös avarat, aukeat sovinnoneleet ja kaipuu ”kodin” kuvitelmaan. Haastavaksi tämän tekee se, että koti-ikävän lokuksena kukkii Otava. Muut keskeiset osoitteet tapaamisille ovat huvila Kirkkonummella, huoneisto Bulevardi 19:n sisäpihalla, seitsemän ravintolaa taksimatkan säteellä, entinen huvila Ahvensalmella.

Haavikon jokainen kunnioitettu jyrkkyys osoittautuu suhteelliseksi. Mielistelykin miellyttää, naurettavahkosta arvonimestä saa iloa, jopa kirjallisuudentutkijoista. Raimo-niminen Haavikko, jota PH usein tituleerasi veikeästi ”entiseksi veljekseen”, ei enää ole missään riidassa. Jylhä kertomus, jossa Hyry ”vittuili kaikkien tuntemasta asiasta”, näin katkaisten puhevälit ikuisesti, on todellisuuden editoima: mykkäkoulu kesti yhden vuoden.

PH:n ja Otavan sovintolounaasta Savoyssa marraskuussa 2007 Saari on tuottanut kuvitteellisen satunäytelmän, jossa vihjaillaan kiinnostaviin asioihin. Kuten että Otava oli SYP:n ja WSOY KOP:n sylissä, ja Herlinin perheellä kavalat aikeet ja sanomalehtihanke Venezuelassa. Reenpäitä vilisee, ja lounaalla heitä on kolme tai neljä. Kari ja Jorma eivät. Yksi ampui itsensä 40 vuotta aikaisemmin, toinen on muuten vain ”aivan erehtymätön siihen saakka, kun erehtyi kokonaan”. Tämä on se koti, johon hoiperteleva ja kejosteleva akateemikko isoaa. Kejosteleva: toistuvasti hän haluaa, pääsee Rivoliin, kalalle, blinille, keskustelun siinä vaiheessa kun muut ehdottavat pieniä unia. (PH: ”Kun röyhkeyden muotona on hyvä ateria ja viini, saattaa / röyhkeyden määrä olla hyvin suuri.”)

Ei tiedä onko hereillä vai valveilla. Kertoo valvoneensa vuosia, ja silti näkee painajaisia. Tappaminen, miten olisi voinut tappaa jonkun, epävarmuus muistoista, luovat kirjaan mukavan jännitteen. Sillä kukapa hyvän elämän elänyt voi lopulta olla varma kenet, miten ja missä kontekstissa tappoi? Barr-niminen mies -romaanissa nimihenkilön jalat valetaan betoniin ja hän järkyttyy niin, että joutuu sairaalahoitoon. Kertoja kerää hänestä tietoja yrittäen ymmärtää ja valmistaa muistiinmerkintöjä, kunnes pääsee niin pitkälle että hänet murhataan, leimataan autolla. Sitten kohdehenkilö poimii tältä vaimon perheineen ja perustaa, annetaan ymmärtää, ihosuhteenkin. Asia, joka tulee kuvatuksi, on, että suurin lojaalisuus on se, mikä vääjäämättömyydellä johtaa petokseen. Petos kuolemaan. Ja tilanne on aina se, että tilanne on tuntematon.

Jopa Mauno Koiviston kanssa tulee juteltua, mutta niin seniilinä, ettei tiedä mitä. Eräissä juhlissa. Salamassa PH tapasi näköjään ainoan runoilijan, jossa hänen oma varjonsa ei häily. Kirjoissa. Sen lisäksi hän keksi kolme kieltä (s. 512), jotka kuvaa ellei sotkeentuneesti niin väärin. Ja kerran osti sata Simbergiä. Yhtiölle, koska vaimo yritti saada kaksi itselleen. Rehellisyyden imperatiivista on vöyräs, kristillis-perkeleellinen vyöry sivulla 249.

Eräät PH:n lausumat ovat pelkästään noloja. Kuullaan toive, että Raamattu pitäisi korvata pelkällä Uudella testamentilla. Toki, mutta siitäkin pitäisi poistaa 75 %. Vielä sekavampi, mutta hedelmällinen ja näyttävä on laveaan monologiin sijoittuva kirous: kynä, paperi, Venäjä. Siinä on dynaamista liikettä. Fyysisesti kirjoitusmahdoton runoilija mukamanaa lähimpänsä. Näitä on paljon.

Eikä kukaan ymmärrä itseään niin väärin kuin runoilija. Hän kokee olla ”anarkisti” ja ”surrealisti”, vaikka parhaimmillaan (1990-luvun runokokoelmissa) onnistui sekä klassistina että romantikkona: yleistunteellinen, kirkas, viisas. Ainoa niitä sivuava huomio on, että haastattelujen ja saarnojen aikana PH ei tavannut niistä kaivattua ”sointia”. Täsmälleen sama kuin suostuu sanomaan Synnyinmaan (1955) säkeitä nyt kohdattaessa. Sitä vastoin 1966 ilmestyneen runokirjan läpikäyminen raivoisan epävakaan avioliiton (PH: ”Meidän on näyteltävä [seitsemän sääilmiötä] /// niin kuin sen joka täynnä vapaata tahtoa / on täysin riippuvainen kaikesta.”) synnyttämien keskustelujen veistoksena on kukoistava. Ja Mauno Saari ei säästele itseään. Kun Talvipalatsi (1959), jota lähdeluettelossakin mainitussa kirjassa PH kuvaa ”metafyysiseksi, ja siksi torjutuksi”, haastattelija ”ei keksi sanoa kuin seksuaalisuus ja hillittömyys”. PH kääntää selkänsä, eikä aiheeseen ole paluuta. Kuitenkin myöhäisrunojen aiheet ja lauseet kummittelevat hänen monologeissaan kuin omina sen hetken juolahteina.

Karhuimman osan saa nimeltä mainittu kustannustoimittaja. Hänen ”asenteensa” on ylittänyt virkavelvollisuudet. Tai syrjäyttänyt, Haavikko-nimisen miehen faktat ovat jääneet vonksalleen. Useampi kuin yksi keskeinen nainen kuolee kahtena eri vuonna. On kuultu sanottavan, että virheitä on yli sata. Minä ärryin vain kuudesta. Moni toisto on perusteeton ja väite epäjohdonmukainen, kuin lepattava piirros.

Roo Ketvel

Ilmestynyt Parnasson numerossa 06/2009.