Sana Krasikov: Vielä vuosi. Novelleja, 298 s. Suomentanut Helene Bützow. Siltala 2009.
Ukrainasta lapsena Yhdysvaltoihin muuttaneen Sana Krasikovin ansioluettelo on kovin samanlainen kuin Intiasta matkanneella Jhumpa Lahirilla: ensin esikoisnovelli New Yorkerissa, sitten O. Henry -palkinto ja Fullbright-stipendi.
Yhteistä on myös vieraantumisen kuvaus, joka repii sepitetyt ihmiset juuriltaan, mutta kahlitsee kirjailijan amerikkalaisen novellistiikan kivijalkaan. Tyypillisen tarinan päähenkilö on ”siirtolainen sielun etäisessä Alaskassa”, jossa sosiaaliset siteensä hukannut yksilö tyytyy ”viljelemään sisällään olevaa hedelmätöntä tyhjyyttä”, kuten nobelisti Saul Bellow sanaili. Ja kieltämättä happamasti.
Bellow puhui John Updikesta, jota ilman amerikkalaisesta novellista ei voikaan sanoa oikein mitään. Ilmeinen esikuva hän on myös Krasikoville ja Lahirille, joiden välitön suhde siirtolaisuuden kirjaimelliseen kokemukseen uhkaa koko ajan valua kohti yleisempää eksistentiaalista huokailua.
Riski on toki asianosaisten tiedossa. Lahirin Tuoreen maan (2008) niminovelli kertoi nuoresta polvesta, joka odotti vanhemmiltaan perinteiden kunnioitusta, koska itsellä on muita kiireitä. Etninen syntyperä oli jo ikään kuin lainausmerkitty perhenäytelmän kulissiksi, eikä vanhempien oma elämä erotu tämän roolin läpi, paitsi ehkä lukijalle tehdyssä paljastuksessa.
Krasikovin esikoiskokoelmasta Vielä vuosi tällaiset lukijaa ohjaavat paljastukset puuttuvat, minkä lisäksi konkreettisen (ei metaforisen) siirtolaiselämän kuvaus on toisinaan juridisen tarkkaa. Tämä ei tosin tarkoita, että novelli ”Parempi puolisko” olisi raportti kotiväkivallasta, joka seuraa kun vaimo ottaa miehen oleskeluluvan takia ja mies alkaa periä tästä laskemaansa kiitollisuudenvelkaa. Toisinaan anellen, toisinaan nyrkein.
Enemmän kyse on taas uusista emotionaalisen yksinäisyyden syövereistä, joissa molemmat aviopuolisot takertuvat omiin kärsimyksiinsä, koska heillä ei näytä olevan muitakaan tapoja kuvitella oma viattomuutensa.
Tällainen on tietysti klassista Updikea, ei suinkaan plagiaatti vaan kympin pastissi millä tahansa kirjoittajakurssilla.
Aviomiehen repliikki ”Et ikinä ottanut sitä tosissasi” olisikin ehkä ollut sattuvampi kokoelman otsikko kuin äitiään kotimaahan odottavan teinipojan syytös novellissa ”Maia Yonkerissa”, jossa taas penätään erolle perustelua: ”En tiedä enää. Sinä sanot joka vuosi – enää yksi vuosi, enää yksi vuosi!”
Toisaalta ehkä juuri tämä novelli kehittää Krasikovin melodramaattisen pelkistyksen äärimmilleen.
Avausnovellin niukkuus liittyy vielä lähinnä keskiluokkaisten muodollisuuksien ivailuun, jossa katseet kohtaavat sokkotreffeillä lähinnä siksi, että laajempi silmäys paljastaisi liikaa kiusallisia yksityiskohtia. Lohduttomassa Maian tarinassa äidin ja pojan suhde on jo niin autioitunut, että ”huoneen äänettömyys on syvempi kuin heidän hiljaisuutensa”.
Putte Wilhelmsson
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.