Antti Hyry: Uuni. Romaani, 400 s. Otava 2009.

Kultaisella 60-luvulla Antti Hyry oli aktiivisesti julkaiseva kirjailija, suomalaisen modernin romaanin keskeisiä arkkitehtejä, tai insinöörejä ainakin. Julkaisutahti on jo pitemmän aikaa hidastunut – kahden viimeisimmän romaanin, nyt ilmestyvän Uunin ja sitä edeltäneen Aitan, väliin jää täysi vuosikymmen – mutta Hyryn tuotanto levittäytyy komeasti kuudelle vuosikymmenelle.

Aitassa tuotiin myyntiin pantu vanha aitta romaanin päähenkilön lapsuudenmaisemista sinne, missä tämä nyt asui; aitta jouduttiin purkamaan, hirret numeroimaan ja kaikki rakentamaan uudelleen paikan päällä. Uunissa taas on kysymys uunista, jota ei ole sille kuuluvalla paikalla, joten se on sinne rakennettava. Työtä riittää neljällesadalle sivulle, ennen kuin uuni on valmis ja siinä paistetaan rapeat ohrarieskat.

Näitä kirjoja lukiessa alkaa tulla tunne, että ilman työtään ja jokapäiväistä puurtamistaan ihminen kadottaisi sen painovoiman, joka kiinnittää hänet maahan, ja hän joko haihtuisi ilmaan tai sinkoutuisi avaruuteen. Työ on pyhä asia; siinä on elämän koko mielekkyys. Kirjoittaminenkin on vain kunnianosoitus konkreettiselle työlle, oikeastaan vain oikean työn kuva.

Samalla kun romaanin ”hän” tai ”minä” – joka vain harvoin häivähtää maisemassaan Pietarina tai Paulina (joka on toinen Hyryn romaanien päähenkilönimi) – puurtaa pitääkseen todellisuutensa tutun näköisenä, hän myös kiskoo vanhaan, sukupolvien takaiseen maailmaan kuulunutta esineistöä ja arvomaailmaa nykyaikaan. Nykyaikaa ei kunnolla edes ole, on pikemminkin tekemisen preesens. Nykyaika ei Pietarin maailmassa tunnu oikein taustamelunakaan, niin turvassa hän siltä on suunnitellessaan uunia, muuratessaan sitä ja ajaessaan peräkärryineen kaupalle ostamaan kulloinkin puuttuvia rakennustarpeita. Viikon arkipäivät eheästi täyttävän työn lisäksi pyhitetään viikonloppu, käydään hillassa tai perataan mansikoita ennennäkemättömällä hartaudella.

Muistan, kuinka aikoinaan rakastin Hyryn teoksia, ja nimenomaan rakastaa tuntuu oikealta sanalta. En rakastanut Lady Chatterleyn rakastajaa, Kravun kääntöpiiriä tai Peiliin piirrettyä naista, joista kyllä kovasti nautin. Mutta Hyryn teoksissa rakastin behavioristista minimalismia, toteavaa ja karsitun yksinkertaista lausetta, jossa oli eksistentiaalista tiheyttä, intensiivistä syvyyttä ja kokemuksen kirkkautta. Junamatkan kuvauksen, Alakoulun, Silta liikkuu -romaanin ja Kertomus-kokoelman tekstit muistan edelleen yhden kirjallisen ohjelman taiteellisina huippusaavutuksina.

Nyt olen vähän ihmeissäni. Epäily alkoi tuskin kuuluvana sisäisenä äänenä jo Kurssi-romaanin kohdalla (1993), vaikka siitä ihan aidosti pidinkin. Aittaa lukiessa ininä voimistui; mietin, voiko tällä lauseella ja tällä estetiikalla yhä ammentaa kovin saman näköisenä pysyvästä elämästä. Tulee tunne, ettei tällaista proosaa osata enää lukea, tai kirjoittaakaan; Zeitgeist jättää pulaan kirjan molemmilla puolilla olevat taiteelliset orvot.

Yksinkertaisesti sanottuna Hyryn proosasta tuntuu puuttuvan se itsestään selvä sanomisen paino, joka täytti olemisen rehellisyydellä hänen parhaan kautensa teokset. Hyryn toteavat havainnot vaikuttavat nyt kauttaaltaan hiukan lapsellisilta, kerronta simppeliltä ja liian totiselta, oikeastaan melkein kuin Hyry vasiten pyrkisi lapsenomaiseen lauseparteen, koska vain ”lasten ja imeväisten suusta kuulee totuuden”. Itse asiassa muistan jo Ville Vikstenin joskus yli 30 vuotta sitten todenneen, että Hyryn kertojanääni on aikuisen kirjailijan tietoinen valinta (Viksten saa tietysti oikaista, jos muistan väärin). Päähenkilön sisäinen mieli ja siinä tapahtuva kvasifilosofinen pohdiskelu tuntuvat viimeistään uudessa romaanissa tahattoman koomisilta, kun kirjailija ei ole pyrkinyt luomaan henkilöstään mitään Havukka-ahon ajattelijaa:
”Kun nyt aion tehdä pienen valun enkä perata mansikoita, niin on parasta tehdä pieni valu, hän mietti, eteneepähän vähän tämä uuninteko.”

Tai: ”Hän huomaa että on erikoisen kirkas ilma, tuuli oli ollut luoteesta ja oli kylmä, kylmempää, on jotenkin niin kuin syksy, kirkas syksy, niin kuin olisi tulossa syksy. Muuttuu mieli ajattelemaan syksyä, tuntuu oudolta, että nyt jo pitää ajatella että kohta kesä on mennyt.”

Tai vaikka: ”Miten se niin on, että nyt on kesä ja valoisaa ja kohta yö, hän mietti.”

Tahikka: ”Jaksankohan mitään enää tänä päivänä, hän mietti. Ainakin pitää juoda mukillinen teetä ja mennä pitkälleen, sängyn päälle selälleen.”

Hyryn surumielisen harmonian maailmassa ei ole ristiriitoja, luokkia tai konflikteja. Siellä vain ollaan ja toimitellaan koko ajan kaikenlaista, ettei pääsisi huomaamaan, ettei mitään itse asiassa tapahdukaan. Yksi tämän muka itsestäänselvyyksille perustetun kerronnan omituisuuksia on kysymysmerkkien täydellinen puuttuminen. 1960-luvulla kirjoitettiin joskus kokeilumielessä proosaa vailla isoja alkukirjaimia, ja Hyryn proosa haluaa selvitä selkeistä kysymyksistäkin ilman kysymysmerkkejä. Tarkistettuani asian huomasin, että Hyryllä on kirjoja, joissa selvät kysymyslauseet varustetaan kysymysmerkillä, ja sitten on toisia, joissa pöllämystyneintäkään kysymystä ei varusteta asiaankuuluvalla merkillä. En pysty näkemään mitään loogista systeemiä näiden keskenään saman näköisten mutta merkintätavoiltaan erilaisten kirjojen välillä.

Tietysti voi miettiä, mitä Hyry jättää sanomatta luodessaan tekstiinsä tällaisen pinnan, mutta sitä miettiessään joutuisi jokainen muuraamaan oman uuninsa. Tämä äärimmilleen pingotetun saita ja pidättyväinen kerronta, Hyryn kieli ja tyyli, saattavat ilmaista jotain ihmisen suhteesta työhön tai arkeen, mutta ne eivät kerro juuri mitään ihmisenä olemisesta tai ihmisten välisistä suhteista. Kaikki vain elelevät sopivan etäällä toisistaan omissa pirteissään, oli niissä oma uuni tai ei, kukin omassa luterilaisen (tai lestadiolaisen) askeettisessa pakkopaidassaan, ja silkat hyveet tuntuvat vähitellen puristavan heistä ulos viimeisenkin elämänpisaran.

Tekee mieli sanoa, että maailma ei pysy samana, toisin kuin Hyry tuntuu itsestäänselvyytenä olettavan. Maailma muuttuu. Ihminen muuttuu, ja kirjallisuuden totuus, todellisuus ja totuudellisuus muuttuvat. Uuden uunin muuraaminen jonnekin viilenevien vuodenaikojen perukoille ei oikein tahdo riittää siinä Suomessa, johon eräät haluaisivat rakentaa kolme uutta ydinvoimalaa.

Arto Virtanen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 06/2009.