Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri. Romaani, 176 s. Otava 2009.

Kuka vielä muistaa Kristina Carlsonin vuonna 1999 Finlandia-palkinnon voittaneen romaanin Maan ääreen? Siinä helsinkiläinen ylioppilas Lennart Falk matkustaa 1870-luvulla Siperiaan vain huomatakseen, ettei elämän ristiriitaisuutta, kohtalon epävarmuutta ja tunnemaailman tšehovilaisia hetteikköjä pääse sielläkään pakoon. Taiten rakennetun epookkikuvauksen lisäksi romaanissa viehätti kerronnallinen syklisyys, joka kasaantui kuin vaivihkaa ja palasi aina uudelleen samoihin tai samanlaisiin tapahtumiin ja tunnelmiin.

Myöskään Carlsonin uusi teos ei ole mikään juonenkäänteillään tai henkilöhahmoillaan koukuttava lukuromaani. Edeltäjänsä tavoin Herra Darwinin puutarhuri on kompositioltaan haastavaa ja lukijalta herpaantumattomuutta edellyttävää artistista taideproosaa.

Romaani sijoittuu niin ikään 1870-luvulle, mutta arktisen maanäären sijaan sen tapahtumapaikkana on brittiläinen pikkukylä Kent. Paikkakunnan kuuluisuus on siellä vanhuudenpäiviään viettävä Darwin-niminen tiedemies, jonka julistama evoluutio-oppi aiheuttaa kyläläisissä levottomuutta ja jakaa mielipiteitä.

Varsinaisesta tarinasta ei Carlsonin teoksen kohdalla voi puhua, mutta romaanin eräänlaisena polttopisteenä toimii Darwinin puutarhuri nimeltä Thomas Davies. Leskeksi jäätyään originelli Davies on tulkinnasta riippuen joko vetäytynyt vammaisten lastensa kanssa omaehtoisen yksityisyyteen tai työnnetty yhteisön ulkopuolella eläväksi epähenkilöksi.

Oli puutarhurin hylkiömäisyys harkittua tai ei, hänen poikkeava olemuksensa näyttäytyy kyläläisten silmissä vaarallisena ja – ajan taustaa vasten – moraalittomana. Säntillisesti sunnuntait pyhittävä kirkkokansa epäilee Daviesin vastoinkäymisten johtuvan työnantajansa levittämästä uudesta jumalattomuudesta, jonka mukaan ihminen ei olekaan Luojan luoma. Romaanin kehyksenä toimii siis aatehistoriallinen epookkimurros, josta kirjailija saa irti vieläkin enemmän nyansseja kuin Maan ääressä.

Yksilöllisen äänen saavia hahmoja vastaan teoksessa asettuu kollektiivisen massan aiheuttama mielipidepaine. Sen Carlson rakentaa typografisilla ja narratiivisilla ratkaisuilla, jotka ovat suomalaisessa romaanitaiteessa melko epätyypillisiä. Romaanin kerronta etenee toisinaan säemuodossa ja virkkeet vaihtuvat ilman välimerkkejä. Vaikka lukuisia kyläläisiä mainitaan nimeltä, heidät on lomitettu toisiinsa lyhyinä tarinapalasina, jolloin heidän persoonalliset piirteensä sulautuvat yhdeksi anonyymiksi ja kaiken kattavaksi kollaasiksi. Ratkaisu tuo mieleen orkesterisävellyksen, jossa eri instrumentit muodostavat välilleen jännittyneen harmonian ja jossa soolosoittimet nousevat partituurin täyteydestä esiin vain hetkellisinä välähdyksinä. Romaanin toisessa kappaleessa kertoja käyttääkin puhujasta suoraan ilmausta ”me”.

Vaikka Herra Darwinin puutarhurin temaattinen aines perustuu perinteisen (uskonnollisen) ja perinteen haastavan (luonnontieteellisen) maailmankatsomuksen vastakkainasettelulle, romaani ei latistu sankarillista yksilöllisyyttä ja massojen tukahduttavuutta julistavaksi mustavalkoiseksi kliseedraamaksi. Oikeastaan Darwinin ja Jumalan näkemyserot toimivat teoksessa vain filosofisena taustamotiivina, jota vasten henkilöiden omat äänet alkavat vähitellen eriytyä.

Tämä tapahtuu erityisesti luvussa, jossa kotikapakassaan istuvat kyläläiset väittelevät tieteen olemuksesta. Siinä missä toiset näkevät sen edistyksellisenä askeleena ulos (taika)uskosta, toisille se edustaa ateistista vihollista. Debatti haaroittaa ja monipuolistaa romaanin asetelmaa mutta tekee sen tietoisen epätäsmällisesti, sillä vaikka Carlson antaa lukijalle repliikit, hän ei kerro, kuka ne on sanoo.

Pelkän salamyhkäisyyden sijaan ratkaisu kääntää huomion henkilöistä heidän puhuntaansa. Uuden ja vanhan ajattelumallin yhteentörmäys herättää romaanissa metakielellisen tason, joka kysyy, minkälaisilla kielikuvilla todellisuutta kuvaamme ja miten se rakentaa maailman mielteidemme mukaiseksi.

Puutarhuri Daviesin tapaus on yksi esimerkki kaksijakoisesta tilanteesta. Tuleeko hänen kohtalonsa ymmärtää suhteessa Jobin koettelemuksiin vai pitäisikö hänen lastensa vammaisuutta tulkita biologisten lainalaisuuksien mukaisesti? Ja johtuuko puutarhan kukoistaminen ihmisen kyvykkyydestä hyödyntää luonnon olemusta vai toisintaako se sittenkin vain luomiskertomuksen paratiisin hedelmällisyyttä?

Yksiselitteistä vastausta emme saa, vaikka romaani selvästi liikkuukin poispäin uskonnollisesta puheenparresta. Varsinkin romaanin alkupuolella Carlson kierrättää raamatullisia hokemia tavalla, joka korostaa niiden pintasilauksellista ja omahyväisyyteensä jäykistynyttä puolta. Näin ollen kirkonpenkissä lausuttu myötätunnon rukouskin korostaa vain uskovaisen omaa hengenjaloutta.

Kyläläisten todellinen luonto astuu kuitenkin esiin, kun valeasussa kotikyläänsä palanneen langenneen suntion henkilöllisyys paljastuu. Yksissä tuumin toteutettu lynkkaus perustellaan sillä, että Jumalan antamaan rangaistusta joutuisi odottamaan liian kauan. Yleinen kostomieliala oikeuttaa siis uskonnollisen metaforan kiertämisen.

Tieteellisen ajattelun ja trivialisoidun uskonnollisuuden lisäksi yksi romaanin juonteista on päätään nostava naissivistysliike. Eileen Faine yrittelee psykologisen tutkielman kirjoittamista, jota aviomiehen käskytys häiritsee. Seurakunnan kirjallisuuspiirissä Mary Kenny taas tunnustaa haaveilevansa kokonaisen kirjan kirjoittamisesta. Taiteellisen toiminnan kautta naiset hakevat sosiaalista itseluottamusta ja yhteisöllisyyden tuntua.

Tällaisten kerronnallisten figuurien kautta Herra Darwinin puutarhurista kasautuu moniääninen ja ei-lineaarinen kokonaisuus, joka muodon tasolla tulee lähelle Leena Krohnin viimeisimpiä romaaneja. Esimerkiksi Krohnin Mehiläispaviljongissa (2006) toisiaan leikkaavat, maailmaa tulkitsevat äänet muodostavat kaleidoskooppimaisen palapelin, jonka kokoaminen jää paljolti lukijan harteille.

Jos kirjailijan edellisestä, valtakunnan pääkirjallisuuspalkinnon saaneesta teoksesta on kulunut kymmenen vuotta, on perusteltua odottaa jotakin muuta kuin kaunoproosan valtavirtaan hukkuvaa rutiinipuristusta. Herra Darwinin puutarhuri ei tuota pettymystä. Carlsonin romaani on äärimmilleen hiottu kirjallinen jalokivi, jossa kohtalon voimat asettuvat ristivaloon ihmisen ymmärrystä ja tahtoa vasten. Varsinaista myyntimenestystä en teokselle osaa povata, mutta ihmettelen suuresti, jos en törmää sen nimeen jonkin palkintolautakunnan listoilla.

Tero Tähtinen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 06/2009.