Nikolaj Frobenius: Pelon kasvot. Romaani, 385 s. Suomentanut Pirkko Talvio-Jaatinen. Tammi 2009.
”Kumpi tulee ensin: kirjallisuus vai todellisuus? Kumpi tulee ensin: murha vai murhan kuvaus? Kumpi tulee ensin: pelko vai sitä kuvaava lause?”
Edgar Allan Poen pohdiskelu kiteyttää hyvin Nikolaj Frobeniuksen romaanin keskeiset teemat. Pelon kasvot edustaa viime vuosina suosioon noussutta trendiä. Se on lukeneistoa ja varmaan sivistyneistöäkin viihdyttävää metafiktiota, faktiota tai yleisemmin toisen asteen kirjallisuutta. Trendikäs tai ei, mutta tämä kerrassaan koukuttava paketti koostuu oikeista elämäkertatiedoista, sepitetyistä henkilöhahmoista ja dramaattisesti paisutelluista konflikteista.
Ajankuva – 1800-luvun alkupuolen ja puolivälin Yhdysvaltain itärannikko – tihkuu tummanpuhuvaa goottilaista tunnelmaa. New York saa jopa lisänimekseen Gotham. Lukijaystävällinen montaasitekniikka sisällyttää romaaniin myös menneiden aikojen tunnelmiin vieviä lehtiartikkeleita ja kirjeitä.
Mikä on totta, mikä tarua? Romaaniin uppoutuessa asia ei kiusaa. Paneuduin vasta jälkikäteen Poen elämäkertaan ja Jaana Kaparin mainion Poe-kokoelman Kootut kertomukset (Teos 2006) tarinoihin.
Frobeniukselle on kerta kaikkiaan nostettava hattua. Pelon kasvot on monitasoisuudessaan oikea runsaudensarvi. Se on yhtä hyvin Poen kuin Poen kehittämän kauhuromanttisen tyylin näköinen. On selittämättömiä mysteerejä, jännittäviä rikoksia, oikeita ja vääriä johtolankoja sekä kutkuttavia aukkoja jättäviä osaselityksiä. On enemmän tai vähemmän luuloteltua paheellisuutta sekä terveellistä taiteellista kunnianhimoa ja euforiaa, mutta myös tuhoon vievää suuruudenhulluutta.
Norjalainen Nikolaj Frobenius (s. 1965) ei ole ensi kertaa pappia kyydissä, vaikka Pirkko Talvio-Jaatisen tasokkaasti suomentama Pelon kasvot tuo hänet vasta nyt suomenkielisten lukijoiden ulottuville. Läpimurron hän teki jo 1996 markiisi de Saden ajasta ja ympäristöstä kertovalla romaanillaan Latours katalog.
Viime vuonna alkuteoksena ilmestynyt Pelon kasvot ei ole pelkästään historiallinen jännitysromaani. Sitä on antoisaa lukea nykyajankin näkökulmasta taiteilijaelämän ristiriitojen ja kirjallisuusinstituution jännitteiden kuvauksena. Romaani rakentuu toisiaan inhoavien, mutta keskenään pitkin hampain yhteistyötä tekevien Poen ja Rufus Griswoldin suhteen kiemuroiden varaan. Varsinkin ”Berenike”-tarinasta sydämistynyt Griswold näyttäytyy Poen vastaisessa sodassaan pelottavana fundamentalistina, mutta omaa inhimillisiäkin piirteitä ja osoittautuu ehkä jopa Poen jälkimaineen pelastajaksi.
Mozartilla oli Salierinsa ja Kivellä Ahlqvistinsa, mutta kyse ei ole mustavalkoisesti lahjakkuudesta tai sen puutteesta. Frobenius osoittaa purevan ironisesti historiaan jäämisen ja siitä unohtumisen satunnaisuuden ja suhteellisuuden. Mysteeriin oman synkän säikeensä tuo Frobeniuksen Poelle kehittämä mustat sukujuuret omaava mutta albiinoksi syntynyt ”äpäräveli”.
Otto Lappalainen
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.