Tommi Liimatta: Nilikki. Romaani, 179 s. WSOY.
Tommi Liimatan Nilikki vetoaa kansikuvallaan: viskilasia kädessään pitelevä mies katsoo hienostuneeseen leninkiin pukeutunutta naista. Ollaan kovaksikeitetyssä miljöössä, jossa ihmissuhteet ovat kaupankäyntiä. Samaan tyyliin viittaa myös kanteen valittu kirjasin. Voisiko tämä olla Arto Salmiselta vaikutteita saanutta inhorealistista pulp-kirjallisuutta?
Nilikin päähenkilöllä on sama ammatti kuin Salmisen Ei-kuoressa, taksikuski. Lisäksi kummatkin suharit hoitelevat sivussa hämäriä bisneksiä. Liimatan Matinlassi myy huumeita ja pimeää viinaa ja on saanut tyttöystävänsä herkullisesti kuvatussa kohtauksessa kauppaamaan postimyynnissä käytettyjä pikkuhousujaan. Salmismaisesti Liimatta kuvailee myös Matinlassin peräpukamaongelmia.
Toisaalta Nilikki on kuitenkin Liimatan aiemmista teoksista tuttua tajunnanvirtaa, jonka lopullinen merkitys ei helposti aukene. Liimatta ei joko halua tai ei kykene kuvaamaan ihmisten – esimerkiksi Matinlassin ja tämän pizzapubia pitävän äidin – välisiä jännitteitä uskottavasti. Jos kyse on haluttomuudesta, niin puolustukseksi voinee sanoa, että suurimman osan aikaahan ihmisten väliset suhteet juuri sellaisia kuin miksi Liimatta ne kuvailee, eli mitättömiä.
Hienoimmillaan – tämä voi kyllä johtua lukijaodotuksistanikin – teos on lopussa, kun Matinlassille käy huonosti. Hän tekee oudon rikoksen, jolle ei aiemmista tapahtumista tahdo löytyä selitystä, ja jää poliisin haaviin. Lopputuloksen paljastaminen ei tee hallaa Nilikille, jossa ei ole kysymys jännityksestä tai siitä, tunteeko lukija empatiaa Matinlassia kohtaan.
Matinlassi ei tunnu kokonaiselta henkilöhahmolta. On vaikea uskoa, että hänenlaisensa ihminen ajattelisi maailmasta Liimatan kuvaamalla tavalla. Eivätkä Matinlassin aforismit ole kovin kiinnostavia. ”Käsineiden huono puoli on, että kun toinen katoaa on toinenkin tarpeeton.”
Epäuskottavuus voi tietysti olla Liimatan tietoinen ja harkittu teko, jolla pyritään osoittamaan maailman ja ihmisten sattumanvaraisuus.
Liimatan romaanissa on paljon 60-lukulaista. Siinä on muistumia ranskalaisesta nouvelle vaguen esineromaanista – tai ehkä oikeastaan sen suomalaisista muunnelmista, kuten vaikkapa Erkki Wessmanin Odotuksesta (1965). Mutta näillä muistumilla ei tunnu olevan paljon merkitystä, kun teos on enemmänkin pastissi kuin omilla jaloillaan seisova teos.
60-lukua on myös nuhjuisuus, jota Liimatta on opiskellut ihailemansa Veikko Ennalan teksteistä. Ennalan muinaiset rikosromaanit, kuten Kyttyrä ja Veljeni herrassa, ovat kuitenkin tiiviimpiä ja jännittävämpiä kuin Liimatan teos.
Tommi Liimatan aiempiakin romaaneja ja runokokoelmia on moitittu samantapaisista asioista kuin yllä. Toisaalta usein huomaa myös, että Liimatta todella on lahjakas kirjoittaja, joka koska tahansa voi tehdä jotain kiinnostavaa. Nyt ollaan vasta niillä rajoilla.
Juri Nummelin
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.