Satu Koskimies: Hurmion tyttäret. Romaani, 306 s. Tammi 2009.

Keskuudestamme poistuneet kirjailijat askarruttavat juuri nyt poikkeuksellisen paljon suomalaisia prosaisteja. Elämäkerrat sekä fiktiona että tietokirjallisuutena kiinnostavat tunnetusti lukijoita, mutta kirjailijoihinkin virus on tarttunut!

Yksi heistä on Satu Koskimies, jolla on pitkä ura paitsi runouteen erikoistuneena radion kirjallisuustoimittajana myös tuotteliaana kirjailijana. Tällä kertaa hän on yhdistänyt molemmat osaamisalueensa ja ottanut tarkasti rajaamaansa käsittelyyn ei vain yhtä vaan kaksi nuoren tasavallan nousevaa häikäisevää naislyyrikkoa, Katri Valan (1901–1944) ja Elina Vaaran (1903–1980) vuosien 1909 ja 1930 välillä. Hän keskittyy nimenomaan 1920-lukuun, jolloin kumpainenkin teki läpimurron, ja saattaa 20-luvun nuoret hurmion papittaret ja muut keskellä voimatonta kieltolakia hilpeästi juhlivat, hurmion tulta kantavat Tulenkantajat 30-luvun kynnykselle.

Alussa Kerttu Elin Sirén ja Karin Alice Wadenström eivät edes tunne toisiaan. Kontaktin toisiinsa he saavat Nuoren Voiman Liiton kautta, kiinnostuvat ensin toistensa teksteistä ja sitten vasta tapaavat toisensa, kun Tulenkantajat antavat sivustatukea. Erityisesti Olavi Paavolaisen ja Katri Valan veljen Erkin ansiot kontaktinluojina ja sanansaattajina nousevat pintaan, vaikka daamien ympärillä tuntuu vellovan päättymätöntä karnevaaliaan iloisesti viettävä nuorten radikaalien joukko.

Juhlat, kahvilat, syttyvät ja sammuvat romanssit ovat tuttua suomalaista kulttuurihistoriaa Tulenkantajista. Koskimies kahlaa tunnollisesti tämänkin painolastin läpi halutessaan näyttää sisältäpäin koko 1920-luvun kahden loistavan varhaiskypsän naisen silmin.

Vuosikymmenen päättyessä Olavi Paavolaiselle jää lähes viimeinen mielenkiintoinen repliikki tämän sanoessa Katri Valalle, miten heistä alkaa tulla kolmekymmentävuotiaita vanhuksia.

Romaani, jossa kirjoittaja mainitsee tunnontarkasti lähteet ja käyttää tekniikkanaan näennäisesti monologeja muistuttavia repliikkejä, on siisti tekninen suoritus.

Runoilijatarten repliikit eivät kuitenkaan muodosta keskustelua, kumpikin nainen puhuu ikään kuin yksinpuhelua. Kuin kirjoittaisivat blogeja, luonnehtii nykypäivän lukija. Ajatuspuhetta, ajatusääniä, määrittelee Koskimies.

Tulenkantajiin kohdistuvassa naisnäkökulmassa monologien sarja muistuttaa mitä suurimmassa määrin kuunnelmakäsikirjoitusta. Ei olisi mikään ihme, jos puheenomainen teksti saisi toisen tulemisensa radioteatterin välityksellä. Puhuttuna Hurmion tyttäret kukoistaisi enemmän kuin sivistynyt, paikka paikoin valjuksi jäävä esiblogiaaninen romaani, josta monesti kirjan nimeen viittaava hurmio karkaa kauas pois.

Näyttäähän Koskimies bailaamisen takaa rakkaus- ja rahahuolet, sairaudet ja väsymisen, mutta ne eivät ole vielä tämän kirjan asioita. Niin on Koskimies vuosikymmenen saattokeikkansa rajannut.

Kaisu Mikkola

Ilmestynyt Parnasson numerossa 06/2009.