Eliot Tiber ja Tom Monte: Taking Woodstock. Tietokirja, 186 s. Suomentanut Tanja Falk. Like 2009.

1960-luvun jälkipuoliskolla nuoret nousivat vastustamaan vanhempiensa materialistista maailmankuvaa ja arvoja. Hipit hylkäsivät rahan ja statuksen tavoittelun ja muuttivat maalle rauhan ja rakkauden yhteisöihin. Hippiliikkeen huipentumana voidaan pitää vuonna 1969 järjestettyä Woodstockin musiikkifestivaalia.

Ilman Eliot Tiberiä festivaalin järjestäminen ei olisi onnistunut. Tiber tarjosi Woodstockin järjestäjille konserttipaikan vanhempiensa hotellin ympäristöstä. Kirja on paljolti elämäkerta Tiberin elämästä ennen ja jälkeen Woodstockin.

Eliot Tiber varttui ja työskenteli vanhempiensa omistamassa motellissa. Isä kuritti ja äiti haukkui aina tilaisuuden tullen. Syyllisyys ja alemmuudentunteet olivat Tiberin ainaisia seuralaisia. Pahinta oli se, että Tiber joutui pitämään homosekusaalisuutensa salassa.

Kun Tiber johti motellia 60-luvun lopussa, hänelle tehtiin tarjous, joka muutti kaiken. Woodstockiin oli jo aiemmin kaavailtu isoa konserttia, mutta kaupungin päättävät tahot olivat peruneet lupauksensa, koska he pelkäsivät sotaa vastustavia mielenosoittajia, huumeita käyttäviä hippejä ja muita kummajaisia. Vähän aikaisemmin homojen vapautusliikkeen käynnistäneeseen Stonewallin mellakkaan osallistunut ja siitä voimaa saanut Tiber lupasi majoittaa festivaalin yleisön motelliinsa.

Ihmismassojen alettua vyöryä Woodstockiin Tiber koki jotain uutta ja ällistyttävää. Nuorille idealisteille ihmisten jakaminen homoihin ja heteroihin oli tuntematon asia. Paikalle tuli miehiä naisten vaatteissa, naisia miesten vaatteissa, miehiä ja naisia ilman vaatteita. Rauhan ja rakkauden universaalisuutta julistaen kaikki halailivat toisiaan.

Valtavista ihmismassoista huolimatta festivaali sujui häiriöttä, ja ihmiset buddhalaisista munkeista karskeihin butch-lesboihin suvaitsivat toisiaan. Kirjassa kuvataan, kuinka Tiberin ankara isä hyväksyi Woodstockin hengessä poikansa homouden ja kitsas äiti lupasi luovuttaa festivaalin jälkeen suuren summan hyväntekeväisyyteen.

Toki markkinatalouden lonkerot ulottuivat tähänkin paratiisiin. Ihmismassoille alettiin myydä vessapaperia, saippuaa ja ruokaa kovalla hinnalla, ja vesipullosta sai pulittaa viisi dollaria. Vastahakoisia paikallisia asukkaita yritettiin käännyttää vetoamalla festivaalien tuomiin taloudellisiin etuihin. Woodstock toteutti muidenkin kuin idealistien toiveet ja haaveet.

Muuten monipuolinen ja avartava kirja olisikin voinut viitata Woodstockin jälkeen joulukuussa 1969 järjestettyyn Altamontin konserttiin, joka päätti tylysti idealistisen 60-luvun. Väkivaltainen Altamont huipentui siihen, kun järjestysmiehiksi kutsutut helvetin enkelit puukottivat yhden ihmisen kuoliaaksi Rolling Stonesien ”Sympathy for the Devilin” soidessa taustalla.

Paratiisin portit sulkeutuivat, eikä paluuta entiseen enää ollut.

Pekka Wahlstedt

Ilmestynyt Parnasson numerossa 06/2009.