Jörn Donner: Bergman: muistelma. Tietokirja, 215 s. Suomentanut Raija Mattila. Otava 2009.

Kun koulupoika Jörn Donner matkusti ensimmäiselle ulkomaanmatkalleen Tukholmaan vuonna 1949, ensi-iltaan oli tullut juuri Ingmar Bergmanin Vankila. Ironisen synkkä mestariteos kyseenalaisti pintaonnen ja antoi herätteen Donnerin elämänuralle. Donnerista tuli Bergmanin huomattava puolestapuhuja merkittävissä esseissä, kirjassa Paholaisen kasvot ja useissa dokumenttielokuvissa. Bergman: muistelma on pitkän ystävyyden kipeä loppuyhteenveto.

Bergmanista tuli elokuvan kansainvälisesti tunnustettu nero, mutta Donner säilytti häneen terveen, sarkastisenkin välimatkan. Suhde oli toki aina perustaltaan ihaileva.

Mutta kuka Bergman oli? Bergman oli aina salaperäinen ihminen varmaan itselleenkin. Elämänsä lopulla hän väitti ymmärtävänsä itseään entistäkin vähemmän saatuaan uutta lapsuusaikaansa koskevaa tietoa. Taide oli Bergmanille tie itsetuntemukseen; ”oleminen oli tekemistä”.

Taide perustui Bergmanille myös pakottavaan kommunikaation tarpeeseen. Yksityiselämässään Bergmanin ”onnistui saavuttaa metafyysinen yksinäisyys”, Donner kirjoittaa. Taiteellinen luominen oli hänelle välttämättömyys yhteyden saavuttamiseksi.

Muistelmassaan Donner pohtii myös Ruotsia. Bergman oli syvästi ruotsalainen ja silti maan monista määritteistä irrallaan. Historian tunne häneltä puuttui. Yhteiskunnalliset ongelmat eivät häntä kiinnostaneet. Monikulttuuristuminen ei hänen elokuvissaan näkynyt. Mutta tekemällä elokuvia siitä, mitä hän syvästi tunsi, Bergman kosketti katsojia kaikkialla.

Donner piirtää muotokuvia vaikuttajista, jotka tukivat Bergmania. Paul Kohner toi Bergmanin Yhdysvaltoihin. Harry Schein, Ruotsin elokuvainstituutin perustaja, oli laatuelokuvan tukija.

Donnerkin kasvoi Bergmanin puolestapuhujasta tämän tukijaksi. Kun Bergman otti tehdäkseen maan historian kalleimman elokuvan, Donner mahdollisti Fannyn ja Alexanderin tuotannon. Oscarit, joita Donner vähättelee, olivat ansaittuja.

Donner piti nuoresta, vihaisesta Ingmarista, mutta hän ironisoi myöhempää Bergmania, josta tuli ”monumenttinsa rakentaja”. Siihen projektiin Donner ei halunnut osallistua, ja ystävysten välille tuli ”suuri hiljaisuus”. Ystävyyden tarina päättyy pettymykseen.

Kirja on katkelmallinen, narsistinen ja hyvin luettava. Vetävimmät sivut käsittelevät kirjoittamisen iloa ja tuskaa. Bergman teki nautinnolla esivalmistelut työkirjoihin ja raskaana velvollisuutena lopulliset käsikirjoitukset keltaisiin viivoitettuihin lehtiöihin paksukärkisellä kuulakynällä, kuten hän oppi tekemään jo 1940-luvulla.

Kuoleman virralla käynyt Donner pohtii elämänhalua pitkän elämän pohjana. Yksinäisyyttä vastaan taistelleen Bergmanin salaisuuksiin kuului eroottinen vetovoima. ”Hän rakasti heitä kaikkia. He rakastivat häntä.”

Antti Alanen

Ilmestynyt Parnasson numerossa 06/2009.