Äitienpäiväkirja

J. M. G. Le Clézio:
Alkusoitto.
Romaani, 178 s.
Suomentanut Annikki Suni
Otava 2009.

Ranskalaisen J. M. G. Le Clézion Nobel-palkinto oli iloinen yllätys reilu vuosi sitten, vaikka kiinnostavampana kirjailijana pidän tämänvuotisen Nobelin saanutta Herta Mülleriä.

44 vuotta sitten, 17-vuotiaana, luin Le Clézion esikoisromaanin Raportti Aatamista yhdeltä istumalta ja samastuin täysin päähenkilön angstiin ja pikkuvanhaan elämään kyllästymiseen. On ilmiselvää, että Sartren Inho on vaikuttanut nuoren kirjailijan esikoisteokseen huomattavasti; itse asiassa Sartren romaani oli se maailma, josta Le Clézio ammensi ainekset omaansa. Muutenkin kohumenestyksen ja huomattavan Renaudot-palkinnon ansainnut esikoinen asettui omaan aikaansa ja minun puberteettiseen maailmankuvaani kuin nenä poskelle: se oli samanaikaisesti muodikas ja omintakeinen teos, vastaavanlainen kiihkeä purkaus kuin Veronica Pimenoffin varhainen omaelämäkerta Ryhmä 65 -antologiassa. Raportti Aatamista oli samalla tapaa hehkuva, värikäs ja vieraantunut kuin Godardin Hullu Pierrot, yhtä aikaa spastinen ja kepeän irtonainen ja POP.

Le Clézion esikoisromaani tosin haalistui aikaa myöten, mutta ei täysin kadonnut mielestäni. Pari vuotta myöhemmin suomeksi ilmestynyt novellikokoelma Kuume sai minulta jo paljon viileämmän vastaanoton: yhä se on hyllyssäni, ja yhä mietin, milloin jaksaisin sen lukea kokonaan läpi. Minkä taakseen jättää, sen edestään löytää.

Kahden ensimmäisen kirjansa erikoisuuksiin kuuluu henkevän irtonaisesti kirjoitettu esipuhe. Esikoisessa Le Clézio viittaa Conan Doyleen ja haaveeseensa kyetä luomaan niin merkittävä romaanihenkilö, että jos hän antaisi tämän kuolla, lukijakunta alkaisi vaatia henkiinherättämistä. Novellikokoelmansa esipuheen hän aloittaa selvällä Salinger-pastissilla – ”Minusta elämä on kovin väsyttävää ja mieluiten olisin ollut syntymättä, jos tosiaan haluatte sen tietää” – ja vaikuttaa siltä, että kirjailijan pyrkimyksenä ainakin tuolloin oli luoda tuotannostaan jonkinlainen aistikokemusten ensyklopedia.

Sitten kului lähemmäs kaksikymmentä vuotta, jolloin sai turhaan odotella, että J. M. G. Le Cléziolta ilmestyisi jotakin erikoislaatuista ja yllättävää. Kun Autiomaa sitten joskus 1980-luvun puolivälissä ilmestyikin, välissä oli parinkymmenen vuoden suomentamaton tuotanto, joka olisi selittänyt, miten Le Clézio oli ylipäänsä autiomaahansa joutunut. Ainoa viittaus koko kirjailijaan oli Tuukka Kangasluoman esipuheessa vuonna 1976 ilmestyneeseen Patrick Modianon Kehäbulevardeihin, jossa todettiin, että olihan Ranskan kirjallisuudessa ”toki Le Clézio jäljellä, varmasti yhä nousevana tähtenä, mutta aikaa myöten hänenkin teoksensa olivat käymässä miltei ylipääsemättömän kryptisiksi”. Eli suomeksi sanottuna: ei paljon kiinnostanut.

Autiomaa, Kaupunki nimeltä Onitsha, Harhaileva tähti ja nyt ilmestynyt Alkusoitto ovat ilmestyneet suomeksi lähes kymmenen vuoden välein (1984, 1994, 2000, 2009). Kovin kiinteää suhdetta tällaiseen kirjailijaan ei pääse syntymään, varsinkaan, kun Le Clézion tapa kirjoittaa on jotenkin maltillisen vetäytyvä, kosketusta välttävä, samalla kun hän on suorastaan sinisilmäisen avoin. Kryptisyydestäkään Le Cléziota ei enää voi syyttää, mutta hänen selkeytensä on joskus vaarassa muuttua melko yksitoikkoiseksi sanakaravaanien autiomaaksi.

Silti hän on hyvä kirjailija, ajatusta herättelevä. Ja useiden teostensa perusteella globaali hiukan samassa mielessä kuin englantilainen, valitettavan nuorena kuollut Bruce Chatman, tai Hämeenlinnan Olli Jalonen.

Uuden romaanin alkukielinen nimi on Ritournelle de la faim, jonka voisi ehkä kääntää muotoon ”Vanha virsi nälästä” tai vaikka ”Nälkälaulu”. En oikein ymmärrä, mihin Alkusoitto viittaa. Minkä alkusoitto? Miksei sitten saman tien ”Bolero”?

No, joka tapauksessa, Alkusoitto on pienoisromaani, pienen Ethel-tytön kasvukertomus ja vielä sukutarina melkein neljässä polvessa, kun sekä Ethelin isoisä että hänen poikansa, romaanin kirjailijaminä, uhkaavat jäädä aivan ryhmäkuvan marginaaliin.

Tyttö kasvaa poroporvarillisessa perheessä, joka joutuu arvojen ja talouden syöksykierteeseen osin boheemin isän ja hänen epäluotettavien kumppaneittensa, osin Hitlerin valtaannousun, sodan ja miehitysajan takia. Miehitysajan uhkaavat varjot ja ranskalaisittain kultivoitunut vainoharhaisuuden ilmapiiri olivat niin tuttuja modianolaisesta maailmasta, että kaivoin tosiaan Modianon Kehäbulevardit esiin ja luin sitä osin rinnakkain Le Clézion kanssa. Ja sotaa edeltänyttä poroporvarillista salonkielämän idylliä kirjailija kuvaa kepeän henkevästi ja samalla sarkastisen tarkkoja sivuhuomioita tehden kuin Proust romaanisarjassaan.

Kerronta on kirkasta kuin vapaana soliseva vesi. Yhtä vaikea siitä on saada otetta: vettä ei voi vatvoa eikä väännellä. Jossain vaiheessa tuli tunne, että kirjailija jätti asioita liian yleiselle tasolle, joutui sanomaan itsestäänselvyyksiä ja selittämään itsestäänselvyyksiä kliseillä päästäkseen taas eteenpäin. Kieli on yhtä pelkkää ja kirkasta kuin Paul Austerilla tai J. M. Coetzeella, mutta jälkimmäisen jäntevä sanonta korvautuu usein jollakin, mille en keksi muuta sanaa kuin sentimentaalisuus. Romaanin moraalinen tai humaani sisältö ei oikein problematisoidu, koska se on esitetty liian itsestään selvällä tasolla. On vain yksi tyttö, joka on kuka tahansa tyttö, olettaen että hänellä on yhtä selkeä tahto kuin Ethelillä, ja hän puskee läpi sodan ja kauheuksien ja näkee ihmisten ympärillään vähitellen hiipuvan, romahtavan ja häviävän elämänpiiristään, ja hän kasvaa täydeksi naiseksi, joka on kuka tahansa nainen, paitsi että sota on tehnyt hänet poikkeuksellisen vakavaksi ja seksuaalisesti pohjattoman nälkäiseksi, ja että hän loppujen lopuksi on kirjailijan oma äiti.

Tarina on kaunis omalla hyvin hartaalla tavallaan, mutta se on myös hiukan triviaali, enkä kuule ihan sellaista kolahdusta sisältäni kuin joskus hyvän kirjan luettuani. Lopun viittaus Ravelin Boleroon on hiukan triviaalilta tuntuva ratkaisu, paitsi että Bolero itsessäänkin on minusta kaikessa mekaanisessa kiihkossaan triviaali sävellys. Le Clézio on kiinnostava ja hyvä kirjailija, mutta haluaisin kokea jotain samaa kuin 44 vuotta sitten Aatami Pollon elämästä lukiessani, ja sellaista ei ainakaan nyt tapahtunut.

Arto Virtanen