Timo Harju:
Kastelimme heitä runsaasti kahvilla.
Runoja, 96 s.
ntamo 2009.

Timo Harjun runokokoelma vierittää lukijan eteen sarjan kokemuksia vanhustenhoidosta. Kaikki paikat työntävät kosteutta, kaappikellot ja televisiot, kyynelten vuota ei voi pysäyttää. Tuoreen työntekijän päivä täyttyy lukemattomista toimista, pysähdykseen ei ole aikaa. Vie, vedä, pyyhi, tiskaa, laita, kanna, työnnä. Kahvilla kastelulla on konkreettinen ja vertauskuvallinen sisältö.

Osaston yllä on pilviä, murhe tummentaa, valo hämärtyy. On elämän ilta. Ylpeät mummat varovat pudottamasta taaimmaisista rasioistaan mennyttä, arvokkuuttaan. Putoavat asiat hajoaisivat murusiksi, jota ei ehkä enää tunnistaisi.

Harju kirjoittaa omaksi ja vanhusten onneksi vailla vitsikkyyttä ja uutiskevennyksiä. Aihe on vakava, kokemus raju. Dementian kanssa on ymmällä, ymmärryskään harvoin ymmärtämättömyyttä selittää.

Runot etenevät tarinan lailla, lihovat, laajenevat, tuovat uutta, kehittelevät. Hoitajien arki saa raamit ja sisällön. Työn- ja asukaskuvat tarkentuvat mitä lähemmäs kokoelman loppua tullaan. Vastauksia kaipaavat kysymysrunot tekevät uutta tilaa, pyytävät ottamaan kantaa. Purka(utu)minen tavalla tai toisella on työpaikallakin helpottavaa. Kokoelmaan nuotinnettujen tuttujen laulujen uudet sanoitukset osuvat kohteisiinsa.

Vanhainkodin arjessa kulkee Jumala tukkaansa haromassa, huoneet liikkuvat, käytävien tasapaino kaatuu. Hoitaja katsoo vanhuksia kuin varpusia. ”He kurkottelevat mukeista kaulojaan hampaat ja sieraimet juuri juuri maidonpinnan yläpuolella tsirpittäen.” Työ on niin yksinäistä, että se ei sisällä edes kilpailua asukkaiden kanssa – tässä ajassa, herrajestas! Ihmekös tuo, vanhukset on rauhoitettu laji, lääketieteellisesti ainakin.

Kertomustyyppiset runot saavat lisäsyvyyttä iltasaduissa. Kertojankin on avauduttava, jos vain ovi löytyisi. Hoidettavina on mummo mummoroinen, lentokoneenrakentaja, varjoja kantava kumaraselkä, pölyjenpyyhkijä, lonkkasadun kertoja. Sanasto liikkuu tuoksuloista ja putoamasta omenapuuhuimaukseen ja iskuporatuijotukseen.

Harju eläytyy tarinoihinsa keinotekoisuutta ja kliinisyyttä varoen. Runot loistavat omaa hehkuaan, niiden maailma on niin vino kuin vain vanhuksen muisti, unohduksen raaka ja sadunhohtoinen maailma, voi olla. Tyyli hyväksyy yllätykset kömpelyyksineen, sillä tällaisen vanhuksen mieli on yhtä aikaa avara ja rajattu, uusi ja vanha, tuttu ja käsittämätön. Ristiriitoja riittää, muisti on hallitsematon.

Harjun runoissa on voimakkaasti koetun jäljet, persoonallinen ote on rohkea ja riittävän piittaamaton. Naturalistinen ei terminä riitä, kokoelmaa ei voi sulkea ahtaaseen karsinaan. Vaikka runoissa on voimakasta hajontaa, niitä kantaa yhtenäinen ajatus. Kunhan Harju oppii taloudellisuuden lait, sana terävöityy, kuvat saavat lisää taittavia säröjä ja kaiken kerralla tuhlaus lakkaa.

Tekijä on tavoittanut vanhusten päänsisäisen ja sydämen maailman sukeltamalla sinne vailla hoidettavien uimataitoa, uskaltautumalla heittäytyä ihmeeseen, tuntemattomaan. Välittäminen on voittanut.

Matti Saurama

Ilmestynyt Parnasson numerossa 07/2009.