Lauri Otonkoski:
Harmi!.
Runoja, 49 s.
WSOY 2009.

Lauri Otonkoski tunnetaan vaikeasti avautuvista runoista. Suunta on kääntymään päin, runoissa on uusi henki ”kaiken vivahteikkaan valehtelun jälkeen”. Inspiroivassa tyylissä on toki tuttua ärsyttävyyden allergiaa, mutta nyt siinä on aiempaa enemmän irtonaisempia hetkiä ja ruokaisaa itseironiaa. Aforistinen ote on taloudellinen, mutta ei kuivakka. ”Teoriassa on niin. Täällä on näin.” Ja mitä ihmettä, tekijä äityy ehdottamaan: rakasta enemmän.

Kokoelma jakautuu kahteen osaan, Avoimien ovien päivään ja Suljettuun osastoon. Lisäksi on ”Juhlapuhe kaikelle”, Paavo Heinisen 70-vuotisjuhlakonsertin avaussanat. Ensimmäisessä osassa runoilija tunnustaa avoimen turhautuneisuutensa. Oikeutettu vastarinta torjuu ajassa väikkyvää tyhjänpäiväisyyden kimalletta. Totta, runoilija ei oikeastaan koskaan voi olla liian jyrkkä ja hapan kuvatessaan vaikkapa jotain Kehittyneiden Mahojen Sohvaryhmää. ”Hyvinkäällä on sävelletty Suomen paras iskelmä.”

Suljetun osaston ”tynnyrissä” istuu runon kokija ”mykkänä kuin partituuri”. Kuka hänet avaisi ja soittaisi, kuka kuuluville johtaisi. Ei musiikkia ilman esitystä eikä kuulijaa. Omakuvasta kasvaa herkkä ja itselleen hymyävä. ”Minusta ei juurikaan pidetä, täällä. Harmi! Menee sata kiloa hyvää ihmistä hukkaan.” Minä tarkkailee vähän kaikkea ulkopuolelta, ”poikkesin yhteiskunnassa”. Koketeerausta karttava minä hakee ”hitaita hetkiä”, jotka ”kulkevat kuin köli mukanamme aina. Kaikki muu on vain näkyvää”. Falski, liian suoranuottinen ajattelu pelottaa. ”Pappi ja sotilas ratkeavat ajattelemaan sillä aistilla joka tietää peilin vaikka huone on jo pimeä.”

Otonkosken runot hakevat oikeamielisyyttä, ne puhuvat tuhon ja säästämisen vaihtoehdoista. Ylilyönnit leviävät maailmassa, pahoinvointi saa omituisia muotoja. Kasvu ja havahtuminen, harkinta ja elämän vaaliminen vaativat huomiota. Kuvat ajassa ja ajasta vaihtuvat vilkkaina. Siinä heijastuvat kaiken maailman mauttomuus ja ”Penan” tottumukset. Paljon kertoo se, miten minälle käy mieluummin keitetty maissi kuin itseään äänekkäästi ilmaiseva rivo anjovispitsa.

Runojen kompositiota hallitsee onnistunut hajallinen asettelu. Iskevä rytmi, lavea puheenomaisuus ja puhtaaksi riisuttu lause kuljettavat ääntä. Menoa voi seurata kuin aleatoriikan arvaamattomuutta. Mutta hienosti ylimielinen sanansuolto lähenee löysyyttä, jos säe elää pelkän nokkeluuden varassa. Sellainen tapaa raaimmillaan vain ahtaa käsittämättömyyttä puolustuksen suojapanssariin.

Kun runoilija on ottanut rennomman asennon, viisauskin siinä kasvaa, sarkasmin häviämättä. Leikkisän tönkkö sanajärjestys luo runoon kevyttä ilkikurisuutta. Sellainen estää turtumasta ja avaa lisää näkökulmia. Mutta vaativakin hän osaa edelleen olla. Hän ei ole luopunut laiskan ajatuksen ja henkisen velttouden pilkasta. Sille on sijansa. Jos ei runoilija niin kuka sitten hoitaisi elävän kielen ja harkitun ajatuksen tarhaa.

Matti Saurama

Ilmestynyt Parnasson numerossa 07/2009.