Inho epämääräisyyttä kohtaan

Putte Wilhelmsson:
Turmio ja perikato.
Esseitä, 320 s.
Savukeidas 2009.

Kriitikon ei pidä nöyristellä tai olla liian asiallinen. Jotenkin näin kirjoittaa taidehistorioitsija Juha-Heikki Tihinen tuoreessa Kritiikin uutiset -lehdessä. Luonnehdinta sopii turkulaiseen toimittajaan ja kirjallisuuskriitikkoon Putte Wilhelmssoniin.

Wilhelmssonia pidetään hankalana tyyppinä. Hänet tunnetaan paitsi laajaa lukeneisuutta osoittavista kirjoituksistaan myös riitaisana väittelijänä kulttuurilehtien, mm. Parnasson, sivuilta. Väittelyt ovat parhaimmillaan riemastuttavaa luettavaa, sillä herkästi loukkaantuva kirjailija on riemastuttava näky. Pahimmillaan debatit uuvuttavat, koska ne jatkuvat täältä ikuisuuteen.

Wilhelmssonin esseekokoelman Turmio ja perikato aiheissa liikutaan kliseisestä taidepuheesta kunnianosoitukseen kirjailija Arto Salmiselle.

Moni loukattu haluaisi nyt päästä antamaan Wilhelmssonille takaisin. Siitä ei tule helppoa, sillä Turmio ja perikato on lystikästä luettavaa. Wilhelmsson kirjoittaa tiheää tekstiä, jossa viittauskohteet eivät aukea välittömästi. Suosittelen kuitenkin vaivannäköä, sillä kirjoituksissa on älyä.

Wilhelmsson halveksuu kaikenlaista mystifiointia, onttoa mahtipontisuutta ja kielen paisuttelua – tämä on parasta. Hyvänä esimerkkinä toimii fantasia-aineksia sisältävä korkeakirjallisuus, jossa lyyrisellä kielellä yritetään nostaa mielikuvitus lentoon. Tosiasiassa kyse on Wilhelmssonin mukaan taideposeerauksesta, joka pohjaa kapeaan realismikäsitykseen.

Tähän ahdistavia kategorioita pakenevaan kategoriaan istuu hyvin Jyrki Vainonen, ”antikvaarisista kielikuvista kiinnostunut haihattelija”. Toisaalla pullistelevat itseään dramatisoivat kulttuurintutkija Jari Ernrooth ja kirjailija Jyrki Kiiskinen, joka ”kuuntelee salaa oman kehonsa entsyymien, jänteiden ja kudosten korkeaa veisua”.

Wilhelmsson osaa poimia narsistisesti vammaisen kulttuuriväen naurettavimmat piirteet.
Inho epämääräisyyttä kohtaan ilmenee siinäkin, että Wilhelmsson lukee tarkkaan. Sitä hän odottaa muiltakin. Hän osoittaa, miten mediakulttuurin professori Mikko Lehtonen paitsi käyttää tyhjää kieltä, lukee myös siteeraamaansa Marxin huonosti. Samalla Wilhelmsson läimäyttää Lehtosta Marxilla päähän.

Tarkkaavaisuus tulee hyvin ilmi kirjan ns. natsiosuudessa, jossa toimittaja Wilhelmsson on tehnyt huolellisesti taustatyönsä. Siinä käsitellään mm. Theodor ”Unabomber” Kaczynskia, jonka kriittiseksi kehuttu ajattelu paljastuu äärioikeistolaiseksi yksisilmäisyydeksi.

Saman kohtelun saa ylistetty elokuvaohjaaja Leni Riefenstahl, jota Wilhelmsson pitää yhtä ala-arvoisena estetiikaltaan kuin ideologialtaan.

Hän nostaa ylös suotta vähälle huomiolle jääneen kirjailija Petteri Paksuniemen, joka on kirjoittanut tarkkanäköisen romaanin nykyisestä akateemisesta marginaalioikeistosta.

Natsiosiossa Wilhelmsson muistuttaa ikävästi ylenkatsomaansa natsibongaria. Hankalana pidetty Wilhelmsson sortuu joskus hänkin liian helppoon ajatteluun.

Herman Raivio