T. Lennart Yrjänä:
Kuolema routarajalla.
Romaani, 224 s.
Johnny Kniga 2009.
Ensimmäinen luku oli pakko lukea uudelleen. Saattaako se olla niin kömpelösti kirjoitettu kuin ensimmäisellä ällistyneellä lukukerralla tuntui?
Viimeinen luku palkitsi uupuneen lukijan oivaltamaan, että, ai, kaikesta tästäkö olikin kysymys. Nokkelaa, etenkin kustantajalta.
Ensimmäisen ja viimeisen luvun väliin mahtuu pari sataa sivua mojovaa kiimaista tajunnanvirtaa sukulaisuuksineen Harri Närhen apinamorsianmaisiin, hallusinaatiomaisiin sairaskertomuksiin, Paavo Rintalan Faustuksen palimpsestiseen vaellukseen monissa aika- ja filosofointikerroksissa, jopa Hanna Haurun utopiamaisesti eloon heränneeseen toiveikkaaseen vanhaan taloon.
Näytelmäkirjailijan esikoisromaanissa, Kuolemassa routarajalla, päähenkilö on Simo, joka yhtä hyvin voisi olla Jokamies. Kirjaa hallitsevat Simon seksifantasiat ja sotkuiset naissuhteet. Niitä selvitellään näytelmäkirjailijan kirjoittamaksi yllättävän kököissä repliikeissä, jotka vuorottelevat salaa nauhoitetuilta vaikuttavien, himokkaiden sänkykamarisössötysten kanssa.
Mukaan nousee muodikasta faktan ja fiktion sekoitusta torniolaisen Yrjänän taiteilijaperheen isän ilmaantuessa henkilögalleriaan ja esitellessä päähenkilölle cmx:n kautta kuuluisan poikansa ja tämän hengentuotteita.
Taisto Lennart Yrjänä on kirjoittanut 67 vuoden kypsässä iässä esikoisromaanin, vaikka hänet tunnetaankin näytelmäkirjailijana etenkin harrastajateatteripiireissä. Uskonnollista näytelmää esikoisromaanin päähenkilö Simokin kirjoittaa.
Aikuinen mies ajelehtii voimakkaissa seksikuvitelmissaan ajasta ja paikasta toiseen kevyesti kuin Liisa ihmemaassa. Seinien ja ikkunoiden läpi pusketaan kuin huumeissa, hulluudessa tai unessa. Mies ei ymmärrä, miten voi olla yhtä aikaa nuori ja vanha.
Simo ajelehtii appivanhemmilta perityssä peräpohjalaisessa rintamamiestalossa näkyjänsä näkemässä, ja uskonnollinen näytelmä kirjoittaa siinä vieressä itse itseään.
Talo muuttuu pelottavaksi olennoksi Stephen Kingin kauhujuttujen malliin. Makuuhuone on pahin paikka, vaikka kattilahuoneeseenkin ilmestyy yhä jos toista.
Miinuspuolelle kaatuu keskeneräiseksi jääneeltä vaikuttava kollaasimaisuus. Etenkin romaanin naiset ovat ohuesti kuvattuja seksiobjekteja Simon antaessa ymmärtää, että näiden keskeisin elämänsisältö on juuri hän, Simo.
Nuoren pojan heräävän seksuaalisuuden kuvaus pedofiilisine ja homoseksuaalisine erityispiirteineen vakuuttaa koruttomuudessaan, vaikka kirjailija muistaakin ryhtyä juuri tässä opettavaiseksi selostaessaan, ettei nuori Simo tiennyt, että tämä oli häpeällisintä, mitä mies ja poika voisivat tehdä koskaan keskenään.
Loppuluku pyrkii selittämään koko kirjan. Se tapahtuu kuin näytelmässä, jossa kaikki ovat kokoontuneet suureen sovintokohtaukseen. Ratkaisu toimii: lukukokemus kannatti sittenkin, vaikka lukijan usko meinasikin monesti pettää näin routaisella reissulla.
Kaisu Mikkola
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.