Tero Tähtinen:
Aurinko laskee Aleksandriassa.
Esseitä, 193 s.
Savukeidas 2009.
Ville-Juhani Sutinen:
Taikuri joka sai yleisönsä katoamaan.
Esseitä, 459 s.
Savukeidas 2009.
Waltari vieraantui Pariisissa ja Istanbulissa. Sotien jälkeen nuori suomalainen älymystö etsi vaikutteita Itä-Aasiasta ja Amerikoista. Entä minne suunnistavat globalisaation pöyhimät 2000-luvun skribentit? Tero Tähtinen (s. 1978) ja Ville-Juhani Sutinen (s. 1980) hakevat potkua jälkikommunistisesta Itä-Euroopasta, Aasian uskonnoista tai postmoderneista yhteiskuntateorioista. Intia on lähempänä kuin Inari, Ukraina tutumpi kuin Urjala. Kirjoittajia yhdistää viihtymättömyys kulutuskatharttisessa lännessä.
Kriitikko Tähtisen esikoisesseissä hahmottuu passiivisesti anarkistinen kulkuri, joka hakee omaa elämännäkemystä. Runoilija Sutisen esseiden puhuja pyrkii kiihkoisasti yhteiskunnan muuttamiseen. Tähtinen kirjoittaa tiiviisti, kepeästi, Sutinen vyöryttää kuin juggernautin kidasta.
Tero Tähtinen tiedostaa, että länsimaalaiset kaipaavat talouden oravanpyörässä yksinkertaisempaa ja levollisempaa elämää. Aurinko laskee Aleksandriassa sisältää kuusi esseetä, joissa pohditaan patikoimista, vapaaehtoista köyhyyttä, buddhalaista filosofiaa tai J. K. Ihalaisen runoutta. Ketterästi esseissä limittyvät kokemus, kirjallisuuslainaukset ja kulttuurihistoria. Esiin piirtyy matkaileva uushippi, joka ei patikoi Nuuksiossa tai Lapissa, vaan etsii elämyksiä Himalajalta.
Kieltäymyksen historiaa mankeloidaan kiinnostavasti alkaen taolaisuudesta antiikin filosofeihin ja Raamattuun. Tähtinen vetelee yhteyksiä Intian askeeteista Thoreauhun, beatnikeihin ja hippiliikkeeseen.
Kerskakulutukselle, kertakäyttönautinnoille ja pintaliitoelämälle kajautetaan iso EI.
Entä miten elää kieltäymyksessä kaikkea liikaa tursuvassa nyky-yhteiskunnassa? Siihen Tähtinen ei vastaa. ”Periferioita ja syrjäkyliä ei enää ole, vaan kaikesta on tullut yhtä suurta keskusta”, väittää Tähtinen. Eteläsuomalaisesta eksoottisiin maihin matkaajasta asia voi näyttää tältä.
Essee ”Tanssivien jumalten maa” esittelee Intian uskonnot, historian ja nykykirjallisuuden; esseessä vieraillaan lisäksi Amritsarin temppelissä ja kätellään Dalai lamaa.
Nimiessee on puettu matkapäiväkirjan muotoon. Siinä pohditaan Aleksandrian historiaa, kirjallisuutta ja islamia. Buddhalaisen kuljeskelijan hahmo tilittää Timanttisuuran tyylisiä pohdintoja minän kuolettamisesta, koko kosmoksen yhteydestä ja muiden palvelemisesta. Runollinen nimiessee on valikoiman parhaita tekstejä.
Tähtinen kirjoittaa taitavasti, vaikka notkahtaa parissa kohtaa esitelmöintiin. Tähtisen käsittelemät teemat ja siteeraamat ajattelijat ovat olleet länsimaisen vaihtoehtokulttuurin valtavirtaa jo 1970-luvulta lähtien. Jäin kaipaamaan enemmän yllätyksiä aihevalintoihin ja pohdintoihin sekä lisää omakohtaisuutta. Esseiden myönteinen elämänasenne viehättää. Toisaalta esseissä ei kauheasti kritisoida, eikä käsitellä juuri mitään kielteistä. Odotan Tähtiseltä kiinnostuksella jatkoa, jossa saha saisi välillä myös juuttua haavaan ja taivaiden lisäksi räpsyisi myös helvetti.
Ville-Juhani Sutisen Taikuri joka sai yleisönsä katoamaan pyyhältelee filosofisen esseistiikan ja dokumenttiproosan väliä. Sutinen setvii yhteiskuntaa, taidetta ja utopiaa. Seitsemän tekstin aiheita ovat Ukrainan estetiikka, Valko-Venäjä, Englanti, monikulttuurisuus, media, kouluampujat ja Facebook. Yhteen kirjaan on työnnetty kolmen ainekset.
Sutinen kärjistää, romantisoi, ärsyttää, menee riman ali ja yli. Provosointi vetää yleisön kiinnostuksen. Pohdinnon pääponsi on ei vähempää kuin Euroopan nykytila.
Teoksen pääkäsitteitä ovat situationisti Debordilta lainattu ”spektaakkeli” ja Baudrillardin ”simulaatio”. Muita Sutisen kaapinpäällysfilosofeja ovat Adorno, Horkheimer, Chomsky, Deleuze ja Guattari.
Länsi-Eurooppa on Sutiselle rappeutunut pakastekulttuuri, Itä-Eurooppa viriili kaaos. Maahanmuuttajat edustavat energiaa. USA on iso paha, ”kaksinkertaisen representaation simulaatio”.
Sutinen suomii länttä tekopyhästä eettisyydestä ja hyvinvoinnista samalla, kun länsi kuppaa entistä itäblokkia ja kolmatta maailmaa. Sutinen lanseeraa termin Järjestelmä , joka hallitsee ihmisiä viihdemedian avulla. Kansa näyttäytyy passiivisena rahvaana. Vapaus on vain meille myyty harha, julkinen keskustelu hölinää. Uusliberalistinen kulutusmantra on ideologia aivan kuin kommunismi. Korporaatiokapitalismi on oligarkiaa, joka pystyttää näennäisdemokratiaa.
Onko kyseessä salaliittoteoria, kuin maailmaa hallitseva Illuminati? ”Me itse olemme Järjestelmä , joka meidät alistaa ja murhaa”, Sutinen toteaa. Hän kaipaa todellista vapautta ja kansanvaltaa. Outoa relativismia on silti väittää, ettei Valko-Venäjän diktatuurilla ja läntisellä demokratialla ole mitään eroa.
Läntisten yhteiskuntien hillittömään kilpailuun Sutinen ei ota kantaa. Teoksen ongelma on, että todellisuutta tarkastellaan yhteiskuntafilosofian teorioiden lävitse, mutta todellisuus ei suostu teoriaan. Kriittinen yhteiskunta-analyysi jää abstraktille tasolle. Sutinen ei tiedosta, että hänen havaitsemansa puutteet ovat modernisaation, ei vain kapitalismin ominaisuuksia.
Esseessä ”Minun Ukrainani” seikkailee lähes ummikko vodkaturisti. Simuloidaanko tässä ajanhenkeä? Maailmalla rynnivä länsimatkaaja on tulkitsevinaan vierasta, mutta analysoi omia käsityksiään. Tekstissä näkyy orientalismi. Venäläiset lähdekirjat on merkitty englanninkielisinä käännöksinä, slaavinimet translitteroitu anglosaksilaisittain.
Teoksen parhaassa esseessä ”Lähetyshäiriön kuusi variaatiota” Sutinen pohtii fiktion ja todellisuuden eron hämärtymistä nyky-yhteiskunnassa.
Mitä on tehtävä? Taiteilijat ovat sankareita jotka vastustavat vallankäyttöä, puhkovat simulaation ja spektaakkelin, vastaa Sutinen. Esseessä ”Paljastettu taikuri” raivotaan turruttavaa viihdettä vastaan.
Sutisen tekstissä on paikoin ruutia, mutta oivallukset uhkaavat hautautua materiaalimassan alle. Tyyli on paksu kuin viskissä uitettu samettiviitta. Verbaaliset smaragdit ja hiottu kirjoitus yhdistyvät viimeistelemättömään tekstiin, josta tulee mieleen raakamateriaali. Ehkä tarkoitus on ollut rakentaa jälkiteollisen kaaoksen kuva, jossa olennainen ja epäolennainen kieppuvat samassa tankissa?
Toistoa, kapinallisuuden osoitusta ja kaiken mahdollisen sättimistä on silti liikaa. Kirja on kuin outo kone, suristin, jonka läpi lukija imeytyy, nääntyneenä mutta uutta oppineena, ajatuksilla kuin mustelmilla.
Ville Ropponen
Tämän merkinnän kommentointi on suljettu.